Sir Cadwallonin tarina

Sir Cadwallon (Brythonic: The One Who Leads in Battle)

Cadwallon.jpg

Herran Vuosi 486 – Ritariksi Lyöminen

Tuona kesänä minusta tuli ritari. Ja niin tapahtui; lääninherrani Jaarli Robert laski miekkansa olalleni, antoi viimeisen iskun johon en saanut vastata, ja niin löi minut ritariksi. Sitä olin odottanut koko elämäni. Haaveilin, että minusta tulisi vielä isäni tai jopa isoisäni veroinen ritari. Toimituksen päätteeksi loikkasin hevoseni selkään, kuten noihin aikoihin oli tapana tehdä. Kauniin Lady Jeannen vieno hymy oli suistaa minut satulastani. Vain Herran Armosta säilytin hevoseni hallinnan – ja kunniani.

Juhlien jälkeen tiesin olevani rakastunut. Mutta mitä voisin tehdä? Eihän minulla ollut tarjottavana muuta kuin ihailuni ja uskollisuuteni. Tuona kesänä ajoinkin Lady Jeannen mailla ryöstelevät rosvot pakosalle, ja pakotin heidät anomaan armoa Ladyltään.

Salaperäinen ritari Sir Darias murhasi Jaarli Robertin vaimon.

Lady_Jeanne_kroppi.jpg

Herran Vuosi 487 – Hovirakkaus ja Ylimaallisia Vihollisia

Ylikuningas Utherin suuret turnajaiset peruttiin. Olin harmissani, halusinhan todistaa taitoni ja rakkauteni Lady Jeannelle keinolla millä hyvänsä. Luotettu ystäväni Sir Dinael valisti minua Ladyjen keskuudessa suosiota saaneen hovirakkauden säännöistä. Pahaksi onnekseni keskeisenä osana niissä oli Ladylle suosion osoittaminen rikkain lahjoin. Mistä minä, maaton äpäräsyntyinen ritari sellaisia saisin? Suureksi onneksi isäntäni Sir Urren vaimo Lady Eluned palkitsi minut sopivilla koruilla autettuani häntä tärkeässä tehtävässä. Matkasimme suojelemaan Lady Elunedia synkeälle suolle, jonka haasteista en olisi selvinnyt ilman Pyhän Andreasin – kalastajien, viinin ja selvänäköisyyden suojelupyhimyksen – siunausta.

Tuona vuonna kuulin myös ensimmäistä kertaa huhun Lady Jeannen isoisästä, ja tämän aiheuttamasta kirouksesta koko sukunsa ylle. Lähdin tutkimaan tuota kirousta, ja kohtasinkin tehtävälläni ylimaallisen pakanasoturin, joka vartioi lumotun metsän polkuja. Vain rakkauteni Lady Jeannea kohtaan auttoi minua kukistamaan tuon epäpyhän kalmon. En kuitenkaan löytänyt vastausta Lady Jeannen sukua piinaavaan kiroukseen. Mutta Herran Armosta sen vielä löytäisin.

Sir Urren vaimo Lady Eluned synnytti viimein miespuolisen perijän miehelleen. Kiitos Pyhälle Andreasille, joka on viisaudessaan myös raskaaksi haluavien suojelupyhimys!

Herran Vuosi 488 – Ylikuninkaan Turnajaiset

Ylikuningas Uther järjesti maailman suurimmat turnajaiset Lundenen kentillä. Matkasimme Lundenen kaupungin ulkopuolelle, jonne pystytimme Sir Urren teltan Jaarli Robertin teltan kupeeseen. Olin pakahtua onnesta, kun Lady Jeanne antoi minun kantaa hänen värejään. Lady Jeanne toivoi, että kukistaisin kolme vastustajaa peitsiryntäyksessä. Epäonnistuminen ei tullut kysymykseenkään.

Ensimmäisenä turnajaisten päivänä rahvas kisaili keskenään. Hain rukoilemalla Herran ja Pyhän Yrjänän tukea koetuksiini. Edellisen illan juhlissa Bannarettiritari Sir Lughud oli loukannut Sir Urrea ja Lady Elunedia, joten puolustin luonnollisesti heidän kunniaansa, ja tarjouduin ottelemaan heidän puolestaan. Turnajaisten ensimmäisenä iltana Ylikuningas Uther piti suuret pidot kihlattunsa Lady Bean – Kuningas Pellinoren sisaren – kunniaksi, jonne Lady Eluned otti minut ottamaan haasteen vastaan kunniattomalta Sir Cynwigiltä, joka kehtasi väittää Sir Urren lähettäneen rosvoja heidän mailleen. Luonnollisesti taistelin sairaan isäntäni puolesta. Juhlatunnelmaa himmensi ainoastaan Sir Yoladanin haaste hänen äitinsä murhaajalle Sir Dariasille. He päättivät otella kuolemaan asti. Jopa minua hirvetti kohdata Sir Dareus kaksintaistelussa, vaikka en juuri mitään noina päivinä pelännyt.

Voitin Sir Lughudin tämän antauduttua. Sir Cynwigin kanssa suistimme toisemme yhtä aikaa satulasta, mutta vain minä nousin pystyyn. Olin puolustanut Sir Urren ja Lady Elunedin kunniaa kehollani ja uskollani. Tarvitsin vielä kolmannen voiton, jotta täyttäisin Lady Jeannen pyynnön. Haastoin turnajaisissa vuosien tauon jälkeen tapaamani kaksoisveljeni, Sir Accowalen. Vastustajani ensimmäinen peitsi iski minut melkein satulasta, mursi kylkiluuni, mutta en voinut luovuttaa. En mistään hinnasta. Karautin uudelleen taistoon ja iskin veljeni satulasta Lady Jeannen rakkauden voimalla. Voisin vannoa, että myös veljeni kantoi jonkun Ladyn värejä otellessamme.

Myöhemmin selvisi, että Sir Cynwig oli kuollut, mutta joidenkin huhujen mukaan syynä olisi ollut myrkytys, eikä niinkään peitseni isku. Sir Yoladan taisteli urheasti Sir Dariasta vastaan, mutta tämä surmasi Sir Yoladanin käytettyään lukemattomia epäritarillisia ja suorastaan pahuuden keinoja. En voi väittää, että minua ei olisi hirvittänyt kohdata Sir Dariasta kaksintaistelussa, vaikka olinkin ollut voittoisa kaikissa otteluissani.

Turnajaisten kolmantena päivänä Silchesterin Herttua Ulfius valitsi minut turnajaisjoukkueeseensa hyvien otteideni takia. Olin pakotettu ottelemaan kylkiluu murtuneena, ja iskin vastaani asettuneen ritarin maahan. Lopulta päädyin vaihtamaan iskuja itsensä Kuningas Pellinoren kanssa. Yritimme suistaa toisemme satulasta, mutta kumpikaan ei saanut toisesta yliotetta. Lopulta jouduimme perääntymään, mutta Kuningas Pellinore tervehti minua nostamalla miekkansa. En voinut kuin vastata tähän, ja tunnustaa heidän voittonsa.

Talven aikana veljeni vieraili usein luonani, ja puhuimme seikkailuistamme. Hän kertoi mystisistä Avalonin käärmetatuoinneistaan, jotka oli saanut ratsastettua usvan läpi Unien Maailmaan Jättien Tanssin kivikehällä, ja kohdattueen siellä papittaria, joita ritarit palvelivat. Tarina kuulosti pakanalliselta, mutta en voinut kieltää sen aitoutta tai pyhyyttä.

Lopputalvesta isäntäni Sir Urre kuoli lopulta. Aikoinaan niin mahtava Sir Urre oli vaipunut viime vuosina kokonaan vuoteenomaksi. Vaikka Sir Urre olikin ollut raihnainen aina halvaantumisestaan saakka, en voinut olla siltikään surematta miestä, joka oli antanut minulle niin paljon, ja vaatinut takaisin niin vähän.

Tuona talvena istuin pohtimassa myös ritarin valojani, ja kaikkea mitä oli tapahtunut. Turnajaisissa tapahtuneet pahat teot kaihersivat mieltäni. Muistelin Sir Cynwigin sisarta, joka oli ajautua vararikkoon Sir Cynwigin kuoltua, ja sitä miten minä olin mahdollisesti auttanut Sir Cynwigin myrkyttäjää tämän juonissa tietämättäni. Muistelin myös Sir Dariesin julmaa käytöstä, sekä Sir Cynwigin perättömiä syytöksiä herraani Sir Urrea kohtaan. Tuntui, että ritarien pitäisi pyrkiä johonkin parempaan, jalompaan. Aivan kuten hovirakkauskin pyrki täydellistämään intohimon. Lopulta päätin vannoa valan näiden tärkeiden asioiden vuoksi. Sulkeuduin kappeliin rukoilemaan johdatusta koko yöksi. Aamuaurinko sai kilpeni loistamaan hetken aikaa kullanhohtoisena, ja tiesin, että minun tulisi suojata kilvelläni heikompia.

Vannoin suojelevani leskiä. Jos leskiä suojeltaisiin, niin heidän ei tarvitsisi suostua huonoihin avioliittoihin vain pysyäkseen turvassa. Tein tämän leskeksi jäänyt Lady Eluned mielessäni.

Vannoin suojelevani orpoja ja köyhiä. Näin kukaan ei olisi heitteillä, kuten minä nuorena olin. Tein tämän isäni vaimo mielessäni.

Vannoin, että en tappaisi antautunutta tai avutonta vastustajaa. Tein tämän Sir Darias mielessäni.

Vannoin antamasta vääriä tuomioita tai syytöksiä. Herra voi rankaista niistä, kuten saattoi tehdä Sir Cynwigin kohdalla, vaikka tämä olisikin ollut myrkytetty. Tutkimattomia ovat Herran Tiet. Tein tämän Sir Cynwig mielessäni.

Vannoin, että en osallistuisi petturuuteen. Lojaalisuus on kaiken perusta, petturuus kaiken tuho. Tein tämän Paha Kuningas Vortigern, ja isoisäni väärillä valoilla pettäneet saksit mielessäni.

Vannoin antamasta pahoja neuvoja Ladyille. Naiset ovat mieleltään hentoja, joita tulee suojella, eikä johtaa harhaan. Tein tämän Sir Bors mielessäni, jonka neuvosta äitipuoleni ajoi minut isäni kodista tämän kuoltua.

Talven aikana vierailin myös Lady Jeannen luona, ja suutelin häntä ensimmäistä kertaa huulille. Miten sydämeni ja sieluni lauloikaan!

Herran Vuosi 489 – Surun ja Sodan Vuosi

Sir Urre haudattiin lopulta perinteisten ruumiinvalvojaisten jälkeen. Hautajaisissa ei ollut suuren miehen asemaa kunnioittavaa vierasmäärää, koska hautajaisia oli jaarlikunnassa jouduttu viettämään viime aikoina liikaakin. Kiitin Urrea kaikesta, mitä hän oli antanut minulle, ja rukoilin, että Herra Jumala ottaisi hänen sielunsa huomaansa.

Hautajaisissa Lady Elunedin siskon aviomies kertoi, miten tämän vaimo oli kaapattu, ja että tätä pidettiin vastoin tahtoaan vankina heidän naapurinsa tiluksilla. Maailma ei antanut Lady Elunedin surra miestään, vaan lähdimme hoitamaan asiaa. Kysessä oli jonkinlainen syytös kuolleiden manaamisesta. Vaikka läheisellä kappelilla tuntuikin hyytävä aavemaisuus, niin eihän Lady Elunedin sisko siitä voinut olla vastuussa. Puolustin Lady Elunedin kunniaa, ja iskin vastustajani Sir Gibnon satulasta, jolloin hän myönsi, että Herra oli viisaudessaan näyttänyt totuuden, ja todistanut Lady Elunedin sisaren syyttömyyden.

Keväällä olin isäni lesken häissä Lady Elunedin mukana. Hän oli nostanut minut esitaistelijakseen. Onnittelin väkinäisesti minut kotoani pois ajanutta naista, ja ihmettelin hieman hänen nuorta aviomiestään. Kohtasin pitkästä aikaa myös isäni oikeutetun perijän, nuoremman velipuoleni Sir Drystanin, jonka kanssa olin nuorempana harjoitellut ratsastusta ja aseiden käyttöä. Hän vaikutti varsin pätevältä ritarilta, ja kerroinkin hänelle, että en kanna kaunaa häntä kohtaan. Hän puolestaan kertoi uroteoistaan rosvoja ja jättiläistä vastaan, jotka oli kohdannut Sir Graidin ja Sir Accowalen kanssa.

Juhlissa jouduin kohtaamaan aikaisemmat kyseenalaiset tekoni, kun näin Lady Meleri, Sir Cynwigin siskon, ja tämän miehen Sir Dorwigin. Kerroin hänelle sivumalla, miten pahoillani olin Ladyn veljen kuolemasta, ja yritin vakuuttaa hänet siitä, että en ollut myrkyttänyt Sir Cynwigiä. Lady Meleri kuunteli kylmänviileästi, enkä vielä tuolloin voinut sanoa uskoiko hän minua vai ei. Vasta myöhemmin ymmärsin, että Lady Meleri vakuuttui kertomuksestani.

Kesän lähestyessä Ylikuningas Utherin poika prinssi Madoc ratsasti seuraajineen jaarli Robertin linnaan, jonne he kutsuivat Salisburyn ritarit sotakokoukseen. Mahtavan saksikuninkaan, Hengestin, poika ja tämän armeijat olivat rantautuneet saksien maille. Ylikuningas Uther oli lähettänyt poikansa keskustelemaan sota-asioista jaarlin kanssa. Minäkin halusin todistaa sotataitoni, enhän tuolloin ollut taistellut ensimmäistäkään oikeaa taistelua sakseja vastaan.

Lady Eluned kuuli kuitenkin huonoja uutisia: jaarli Robert oli kihlannut Lady Jeannen luotetulle miehelleen Sir Gondrisille. Mikä kateus ja epätoivo! Miten olinkaan rakastanut Lady Jeannea, mutta nyt hänet annettiin jollekin toiselle! Lady Eluned yritti rauhoitella minua, ja saattoi antaa jotain neuvoja, mutta ne kaikuivat kuitenkin kuuroille korville. Olisi ollut sama ratsastaa saksirivistöön, ja lävistää sydämeni keihäisiin, niin kuin se oli nyt lävistetty. Ainoa asia mitä toivoin Lady Elunedilta oli se, että hän veisi Lady Jeannelle viestin: jos voisin vielä kerran nähdä hänet – edes kaukaa – niin voisin kuolla tuo kuva mielessäni, ruumini ja sieluni riekaleiksi revittynä.

Illan juhlissa Lady Elunedin seuraan pyrki monikin mies, mutta en voinut ajatellut muuta kuin Lady Jeannea. Hän oli lukkiutunut kamariinsa, eikä ollut poistunut sieltä kihlajaisilmoituksen jälkeen. Lady Eluned toi minulle viestin Lady Jeannelta, jossa hän pyysi minut vierailemaan huoneeseensa juhlien aikana. Sopivan tilaisuuden tullen poistuin salista. Huoneessa tartuin rakastamaani naista liiankin suorasukaisesti käsistä, ja kerroin miten olin rakastanut häntä koko sydämestäni, rakastaen vieläkin, vaikka hänet oli luvattu toiselle. Ihmeekseni hänkin kertoi rakastavansa minua. Pyysin häneltä yhtä hiussuortuvaa taisteluun, mutta hän hän veti käteni vasten rintojaan, ja antautui minulle tuona yönä kokonaan. Yritin vastustaa kiusausta – enhän halunnut viedä Ladyni kunniaa – mutta en voinut itselleni mitään.

Kesällä marssimme sotaan. Uther piti lyhyen, mutta rohkaisevan puheen. Armeija oli jaettu kolmeen osaan kuten tavallista. Me taistelimme vasemmassa sivustassa. Olisin ollut valmis seuraamaan velipuoltani Sir Drystania, mutta Sir Graid haastoi tämän teoillaan, ja sai pienen yksikkömme johdon itselleen. Sir Graid johtikin meidän urhoolliseen peitsihyökkäykseen, ja murskasimme tiemme keskelle saksien vasenta sivustaa. Kerrankin pääsin kostamaan niille koirille, jotka pettivät ja murhasivat isoisäni! Taistelimme hurjasti ja uskollisesti saksien sotureita vastaan asettui vastaamme ketä tahansa.

Lopulta raivasimme tiemme saksien läpi. Näin edessämme kukkulalla miten Sir Gondris rynnisti voittoisasti ylös mäkeä kaataen saksien korppistandardin. Yritin saada selvää taistelukentän tilanteesta kaiken kaaoksen keskellä, lopulta huutaen Sir Graidille, että meidän pitäisi auttaa Sir Gondrisia. Tuo mies oli viemässä minulta rakastettuani, en tulisi jäämään hänelle toiseksi uroteoissa!

Taistelimme itsemme kukkulan päälle, jota saksit yrittivät saada takaisin haltuunsa. Sudentaljaisia berserkkisotureita ryntäsi ylös kukkulaa. Raivasin tieni Sir Gondrisin rinnalle iskien vihollisia vasemmalta ja oikealta Lady Jeannen suoman rakkauden voimalla. En vieläkään tiedä mikä minuun meni, mutta keskellä tuota veristä taistelua huusin rakkauttani Lady Jeannea kohtaan vasten Sir Gondrisin kasvoja, ja haastoin hänet todistamaan miehisyytensä hyökkäämällä päätä pahkaa berserkkien kimppuun.

Sir Gondris vastasi haasteeseeni, ja karautimme sotahevosillamme Wotanin hukkien kimppuun. Luotettu aseenkantajani Uwain kerkesi antaa minulle keihään kuin ihmeen kaupalla. Peiseni lävistikin epäpyhästä voimasta humaltuneen pakanan! Toisin kävi Sir Gondrisille, joka taisteli miekallaan. Sir Gondrisia iskettiin kaulaan pitkällä kirveellä, ja tämän vauhkoontunut hevonen heitti isäntänsä ruumiin veriselle nurmelle. Olin hakenut kuolemaa, mutta toinkin sen vain Lady Jeannen kihlatulle.

En muista lopputaistelusta muuta kuin Sir Graidin haavoittumisen. Onneksi Sir Dristan otti yksikkömme komentoonsa, ja varmisti asemamme. Lopulta saksit pakotettiin perääntymään, mutta suurin uhrauksin. Ylikuningas Uther joutui myös lopulta vetäytymään. Tärkeintä oli, että saksit eivät päässeet vyörymään Salisburyyn.

En osallistunut taistelun jälkeen juhlintaan, vaan valvoin yön Sir Gondrisin ruumiin vierellä, kuten noina aikoina oli tapana tehdä. Läpi yön mietin haastettani Sir Gondrisille, ja sitä olinko intohimoni kiihkossa aiheuttanut tuon suuren ritarin kuoleman.

Herran Vuosi 489 (jatkuu) – Häät

Hääni olivat lähestymässä. Jaarli Robert oli palkinnut hyvät sota- ja turnajaisotteeni kihlauksella Lady Jeannen kanssa. Miten antelias jaarlini olikaan! Olin onnellinen, mutta tunsin silti syyllisyyttä Sir Gondrisin kuolemasta. Lordi Robert oli päättänyt järjestää minun ja Lady Jeannen häät Sarumissa luodakseen hyvää tunnelmaa vasalliensa keskuuteen.

Häitä edeltävänä päivänä tapasin Sarumissa Sir Brandenin, joka oli minulle kaukaista sukua. Hän oli taistellut Sir Accowalen kanssa Ketturitarin alaisia vastaan, ja samalla reissulla pelastanut Lady Elunedin siskon, nunnavalan ottaneen Lady Igredin. Kiitin miestä hyvästä toiminnasta, ja toivotin hänet tervetulleeksi kyläilemään tulevilla tiluksillani. Samaan aikaan aseenkantajani Uwain kertoi, että ei ollut saanut Sir Cynwigin aseenkantajasta mitään irti Sir Cynwigin myrkytystä koskien. Tai vaikka olisi saanutkin, niin ei muistanut sitä enää.

Häät sujuivat aluksi hyvin, ja olin onnelisempi kuin koskaan. Jouduin kuitenkin kohtaamaan kyseenalaiset tekoni, kun Sir Gondrisin tytär Lady Orlande tuli syyttämään minua isänsä tappamisesta, ja siitä, että olin olisin salakavalasti saanut Lady Jeannen maat itselleni. Kaikkien pistävin syytös oli se, kun Lady Orlande syytti minua kunniattomaksi ritariksi. Syytökset osuivat arkaan paikkaan, vaikka vakuutinkin syyttömyyttäni, samalla kuitenkin kertoen totuuden taistelun tapahtumista. Tiesin, että Lady Orlande ei tulisi unohtamaan isänsä kuolemaa.

Tanssiessa hymyilevän Jeanneni kanssa pääsin uudelleen juhlatunnelmaan mukaan, ja unohdin taas Sir Gondrisin. Sir Dinael, Sir Magloas ja Sir Tarmagil onnittelivat minua, ja kertoivat miten olin inspiraationa heille, ja kaikille muillekin ritareille. Kiitin heitä, ja vakuutin, että heidän ansiostaan olin edennyt elämässäni, ja saanut rakastamani naisen omakseni.

Samaan aikaan jostain täysin käsittämättömästä syystä Sir Lughud loukkasi Lady Elunedia, lopulta työntäen Ladyn kumoon lattialle raivopäisenä. Olin astumassa puolustamaan Ladyä, mutta Sir Lughud oli marssimassa pois, samalla tönäisten simakannun pitkin pöytiä. Lähettyvillä ollut Sir Branden vaati selitystä tapahtumille, ja sai vastineeksi osuman Sir Lughudin nyrkistä. Olisin haastanut Sir Lughudin kaksintaisteluun häideni pilaamisesta sekä Jaarli Robertin vieraanvaraisuuden rikkomisesta ellei Sir Branden olisi kerinnyt tekemään saman nopeammin.

Lainasin köyhälle Sir Brandenille sotahevostani, jotta tämä olisi tasavertainen Sir Lughudia vastaan. Ratsustani ei ollut apua, mutta lopulta pitkän ja tasaväkisen kamppailun jälkeen Sir Lughud joutui antautumaan hengästyneenä. Näin Jaarli Robertin vaimon Lady Annen kasvoilta, miten hyvillään tämä oli kun vieraanvaraisuutta rikkonut Sir Lughud myönsi tappionsa. Kaikin tavoin nöyryytetty Sir Lughud poistui vähin äänin paikalta.

Hääyöni oli taivaallinen, ja vaimoni maailman ihanin nainen. Yöllä puhuin jälleen hänelle omantunnontuskistani Sir Gondrisia koskien. Tuore vaimoni lohdutti minua, ja kertoi kantavansa lastani sisällään, ja että minun tulisi miettiä heitä, eikä menneitä. Kysyin Lady Jeannelta myös hänen sukunsa yllä olevasta kirouksesta, mutta hän ei osannut sanoa siitä mitään. Lady Jeanne kertoi myös, miten oli hän painostanut Jaarli Robertin naittamaan itsensä minulle.

Lady Eluned suunnitteli tulevalle vuodelle pienten turnajaisten järjestämistä, toivoen, että voisin toimia siellä tuomarina, ja auttaa näin seuraajani valinnassa. Luonnollisesti suostuin tähän. Olin koko elämäni velkaa Lady Elunedille, ja vannoin auttavani häntä, milloin hän vain pyytäisi.

Lady Elunedin sisko, sisar Igred oli saanut Herra Jumalalta näyn, että eteläisessä metsässä oli torni, jossa majaili Sir Dariasin herra, ja tämän kätyreitä. Ladyt halusivat lähteä tutkimaan tätä, joten lähdin luonnollisesti suojelemaan heitä. Sir Branden lähti mukaan, koska Sir Darias oli kaapannut hänen siskonsa.

Metsän reunassa kohtasimme Lady Elunedin toisen siskon, Lady Rendalan, ja tätä suojelijan Sir Dariasin. En voinut uskoa silmiäni! Myös Lady Eluned oli järkyttynyt, kun taas Lady Rendala vaikutti vain omahyväiseltä, ja tuntui leikittelevän kanssamme. En tiennyt miten tilanteeseen olisi pitänyt suhtautua; olinhan puolustanut Lady Rendalan kunniaa Jumalan silmien edessä, mutta nyt tämä oleili avoimesti pahan Sir Dariasin seurassa, ja kaiken lisäksi näytti nauttivan tilanteesta. Ladyt vaihtoivat hetken aikaa sanoja keskenään, jonka jälkeen jatkoimme matkaa.

Metsästä löysimme tornin, kiitos sisar Igredin, ja siunatun veden! Tornin ympäristössä tuntui olevan satakunta asemiestä, kaksikymmentä ritaria, ja maaorjia, joita vahdittiin ruoskien kanssa. Kaikilla sotamiehillä oli sama tunnus: käärme, joka kiertyy tornin ympärille. Alivoimaisina peräännyimme paikalta, ja raportoimme asiasta Jaarli Robertille.

Talven aikana yritin korjata välejäni Lady Orlandeen, mutta hän lähetti kaikki lahjani takaisin, ja näin kieltäytyi anteeksipyynnöstäni. Minulle ja Lady Jeannelle riitti toinen Lady Jeannen perimistä tiluksista, joten ylimääräiset tuloni päätin käyttää hyvän ystäväni Sir Dinaelin kiittämiseen lahjoittamalla tälle vuoden ylläpidon Ranskassa, minne hän oli jo pitkään halunnut matkustaa oppimaan hovitapoja. Sir Dinael oli valistanut minua aikaisemmin runonlausunnan ja hovirakkauden kanssa, ja oli näin auttanut minua saamaan Jeanneni.

Keväällä Lady Jeanne synnytti terveen tytön. Nimesimme hänet Elunediksi.

Herran Vuosi 490 – Ketturitarin Paluu

Kevään tullen Lady Eluned järjesti pienet turnajaiset hankkiakseen minulle korvaajan talon ritariksi. Toimin tuomarin ominaisuudessa, enkä otellut itse. Osallistujat olivat varsin kovatasoisia; erityisesti vakuutuin Sir Gibnon nuoremman veljen Sir Gabrielin otteista. Kaksi vanhempaa ritaria teki minuun myös vaikutuksen: kisat lopulta voittanut Sir Adriel, sekä Sir Urren vanha aseenkantaja Sir Rauridh. Lisäksi köyhä Sir Moriel, ja veljeni Sir Accowale ottelivat mallikkaasti. Joukkotaistelun aikana petollinen Sir Patrick löi vihollisensa Sir Morauntin hevosta, ja pakeni paikalta pelkurimaisesti. Kaiken kaikkiaan kisat olivat piristävä kokemus ankaran talven jälkeen.

Kesällä Jaarli Robert oli kutsunut minut hoviinsa. Ennen kuin pääsin astumaan Sarumiin sisään – ja näin vieraanvaraisuuden piiriin – Sir Girslac ratsasti tielleni, ja esitti syytöksen kunniattomuudestani haastaen minut kaksintaisteluun antautumiseen saakka. En voinut olla varma ritarin aikeista, mutta syytös kuulosti tulevan Lady Orlandelta. Otin haasteen vastaan, iskien vastustajani pois ratsun selästä. Sir Girslac oli jo vetämässä miekkaansa esiin, kunnes luovutti, ja myönsi olleensa väärässä.

Hovissa tapasin vanhan emäntäni Lady Elunedin, ja tämän siskon Lady Indegin. Huhuja Sir Dinaelin paluusta oli ilmassa. Kysyin syrjemmässä Lady Indegiltä apua Lady Jeannen isoisän aiheuttaman kirouksen voittamisessa. Sisar Indegin mukaan pakanahaamujen hautarauhaa on saatettu häiritä, ja siksi ne olisivat nousseet piinaamaan eläviä. Näin varmasti oli käynyt. Tuona vuonna en kerinnyt kirousta voittaa, mutta seuraavana vuonna sen tekisin!

Kreivitär Anne huusi julkisesti vasten Lady Elunedin kasvoja miten toivoi Ladyn ja tämän äpärä-lapsen palavan Helvetin tulessa. Minusta moinen käytös oli varsin epäsopivaa kristitylle Ladylle, mutta en tietenkään kehdannut sanoa sitä ääneen.

Lopulta Sir Dinael saapui Sarumin hoviin mantereelta, missä oli ollut viime syksystä lähtien. Vaihdoimme kuulumisia pitkälle yöhön. Matka oli selvästi tehnyt hyvää Sir Dinaelille, sillä hän oli täynnä itseluottamusta. Sir Dinael oli ilmeisesti tehnyt lähempää tuttavuutta johonkin paikalliseen Ladyyn, mutta Sir Dinael ei ollut halukas puhumaan siitä enempää. Sen sijaan hän osasi kertoa miten pahamaineisia barbaareita, frankkeja, oli sotimassa roomalaisen sivistyksen rippeitä vastaan mantereella. Joku paikallinen kuningas oli kuulemma lähettänyt Kuningas Utherin hoviin sanansaattajan puhumaan liittoumasta barbaareita vastaan.

Prinssi Madoc oli keräämässä miehiä Lundenen kaupungissa sotaa varten. Sir Moriel oli innokas saamaan kunniaa, joten lähdimme Sir Morielin, Sir Magloasin, Sir Adrielin ja Lady Elunedin sekä sisar Indegin kanssa kohti Kuningas Utherin hovia.

Prinssi Madoc suunnitteli yllätyshyökkäystä sakseja vastaan, ja liikkeellä oli huhuja Kuningas Utherin halusta kaikkien britonien Ylikuninkaaksi. Hyvänä uutisena kuului saksikuningas Hengestin kuolema. Pestauduimme Sir Madocin sotajoukon matkaan.

Purjehdimme laivoilla saksien mailla, jossa yllätimme ne petturit! Taistelimme hurjasti pakanoita ja murhamiehiä vastaan, etenkin Sir Moriel joka iski saksien päällikön kypärän hajalle, halkaisten melkein tuon koiran kallon! Sir Moriel taisteli hurjasti välittämättä hengestään, saaden vakavan vamman, jonka onnistuin kuitenkin polttamaan umpeen. Lopulta vetäydyimme takaisin Lundenea kohti. Prinssi Madoc oli jälleen todistanut taitonsa. Prinssikään ei kuitenkaan osannut odottaa, että nuo petolliset siat lähtisivät takaa-ajoon. Jouduimme taisteluun avomerellä. Loikkasin saksien laivan puolelle, ja löin miekallani purjeen halki, tiputtaen sen vastustajiemme niskaan. Onnistuimme lopulta purjehtimaan takaisin Lundeneen.

Lady Eluned oli varsin hyvällä mielellä meidän muidenkin lisäksi, kun lähestyimme hänen kotiaan. Pian edestä päin näkyi kuitenkin savua. Ratsastimme tiluksille niin nopeasti kuin pystyimme. Rosvojen ruumiita makasi kaikkialla, ja ihmiset yrittivät sammuttaa roihuavaa tulipaloa. Sekasorron keskellä tilanteesta oli hankala saada selvää, mutta pian selvisi, että Elunedin lapset olivat turvassa. Sir Tarmagil makasi keskellä salia kuolettavasti haavoittuneena. Hän oli puolustanut urheasti Ladynsä taloa, ja surmannut monta vastustajaa. Lady Eluned oli raivosta ja surusta sekaisin, mutta yritti pelastaa Sir Tarmagilin hengen Herran Pyhällä vedellä, mutta Sir Tarmagilin saamat haavat olivat liian syviä. Vannoimme kostoa, ja lähdimme jäljittämään rosvojoukkoa.

Seurasimme jälkiä metsään, jossa törmäsimme Sir Accowaleen, joka oli seuraamassa samoja rosvoja. Pikaisen jäljityksen jälkeen saimme rosvot kiinni, ja hyökkäsimme raivokkaaseen taisteluun. Metsän takia jouduin laskeutumaan hevoseni selästä. Rosvoja oli tusinan verran, ja heitä johti kilvessään ketun kuvaa kantava ritari – Ketturitari. Raivasin tieni rosvojen läpi taistellakseni Ketturitaria vastaan, ja luotin siihen, että toverini turvaavat selustani. Taistelin enemmän raivolla kuin taidolla, ja juonikas vanha Kettu käytti tätä hyväksi haavoittaen minua monta kertaa. Olisin halunnut viedä pahamaineisen bandiittiritarin Lady Elunedin tuomittavaksi, mutta vastustajani oli minulle liikaa. Minun oli surmattava hänet lopulta, kuten myös tein.

Veimme Ketturitarin ruumiin Lady Elunedille – samoin kuin tältä löytyneen kirjeen. Lady Elunedin kasvot vääntyivät irvistykseen tämän lukiessa kirjettä. Myöhemmin hän kertoi minulle, että kirje oli määräys Lady Annelta tappaa Lady Elunedin lapset. En voinut ymmärtää, miten Lady Anne olisi alentunut moiseen tekoon!

Illan aikana tajusin ensimmäistä kertaa kuinka rakastunut veljeni Sir Accowale olikaan Lady Elunediin. Senhän takia mies oli aina seikkailemassa herransa herttuakunnan ulkopuolella Lordi Robertin mailla! Sir Accowale yritti suudella Lady Elunedia taistelun jälkeisessä tunnekuohussa, mutta Lady käänsi hänelle siveästi poskensa.

Seuraavana aamuna hyvästelin veljeni, kiitin häntä kaikesta avusta, ja toivotin hyvää matkaa. Sir Accowale kertoi, että oli menossa lopulta naimisiin Silchesteriläisen naisen kanssa. Veljeni kysyi myös, että mikä minun salaisuuteni oli, olinhan saanut rakastamani naisen, hyvät tilukset ja mainetta. En voi olla varma, mutta tuntui siltä, että Sir Accowale rakasti palavasti Lady Elunedia, mutta halusi saada perillisen. Kiitin Herraa kaikesta mitä Hän oli minulle antanut, mutta Accowale ei tuntunut hyväksyvän vastausta. Lopulta kerroin valastani, jonka olin ottanut suojellakseni heikompiosaisia. Se tuntui vakuuttavan veljeni. Hän sanoi, että hänen on kuitenkin etsittävä oma tiensä, eikä seurattava minun valaani. Toivotin hänelle onnea koitoksissaan.

Vaimoni Lady Jeanne synnytti terveen tyttären talvella. Surullisena uutisena kuului tieto Jeannen sisaren kuolemasta. Syksy oli ollut ankara, mutta vaimoni oli pätevämpi taloudenhoitaja kuin minä koskaan olisin. Kuinka siunattu olinkaan!

Herran Vuosi 491 – Lumotun Metsän Paholaiset

Alkukeväästä tarkistin tilusteni ympärille pystyttämiä paaluvarustuksia talven kylmyyden jälkeen. Lady Eluned oli järjestämässä pienet juhlat kevään ja kihlautumisensa kunniaksi. Lady Eluned oli Lundunessa ollessamme kihlautunut paronin. Sitähän hän siellä oli tekemässä! Juttelen vaimoni kanssa taloudellisesti tilanteestamme, ja siitä olisiko meillä varaa palkata toista ritaria suojelemaan perhettäni silloin kun olen poissa.

Lady Elunedin juhlissa tapasin vanhojen tovereideni lisäksi pikkuserkkuni Sir Brandenin, joka oli tuonut mukanaan jonkun naisen juhliin. Kyseessä ei ollut kuitenkaan Lady vaan rahvaan edustaja. Naisella näytti olevan kuitenkin saman tyyliset tatuoinnit kuin Sir Accowalella. Pyysin naista tanssimaan, ja kyselin hänen tatuoinneistaan. Hän kertoi niiden olevan suuren jumalattaren palvelijan tatuoinnit – jumalattaren jonka nainen oli omien sanojensa mukaan hylännyt käännyttyään kristityksi. Illan aikana puhuin myös jumalopillisia asioita Sir Gabrielin ja sisar Indegin kanssa. Kuinka oppinut sisar Indeg olikaan!

Sir Branden kertoi Sarumin hovista uutisen, että Jaarli Robert oli julistanut antavansa eteläisestä metsästä tiluksia jokaiselle, joka ne sieltä itselleen raivaisi. Lupasin auttaa muita hankkimaan tiluksensa, jos he auttaisivat minua Lady Jeannen sukua piinaavan kirouksen kanssa. Sovimme tapaavamme metsän reunan kievarissa lumien sulettua.

Sivummalla Lady Eluned halusi kertoa Lady Annen käskykirjeestä Sir Brandenille. Tämä sanoikin viisaasti, että onko meillä mitään muita todisteita Lady Annen syyllisyydestä kuin kirje. Jäin miettimään, että kuka oikein oli viime kesäisen raukkamaisen hyökkäyksen takana.

Metsän reunan kievarissa kohtasin kaksoisveljeni Sir Accowalen lisäksi Sir Gabrielin ja tämän vanhimman veljen Sir Gideonin. Hirvittävä myrsky oli nousemassa. Kuulosti siltä kuinka kaviot olisivat iskeneet ukkosta myrskyn keskellä. Oliko itse Piru ratsastamassa metsän poluille, kuten joskus kerrottiin? Sir Accowalen olemus oli muuttunut, ja hän halusi ratsastamaan myrskyyn, hänen jumalattarensa kutsui häntä. Yritin estää veljeäni, mutta hän käveli päättäväisesti kohti ovea, ja vaati minua mukaansa sanoen, että jos koskaan olin häntä veljenä pitänyt, niin nyt auttaisin häntä. Huusin Uwainia satuloimaan hevoset, ja ratsastimme kolmistaan myrskyyn.

Ratsastimme metsässä myrskyn pieksemiä polkuja Sir Accowalen johdattamana. Hän oli täysin hurmioituneessa tilassa, enkä voinut jättää veljeäni yksin tuollaisena hetkenä. Kukkulan huipulla näimme hirviömäisen päättömän ratsumiehen ja kymmenien – ei vaan satojen – paholaiskoirien lauman. Sir Accowale hoki itsekseen mitenkä Ratsumies oli pettänyt Jumalattaren, ja tulisi vielä maksamaan siitä. Karautimme rinta rinnan iskien paholaiskoiria miekoillamme. Tunsin mitenkä rauta ei piruihin purrut, vaan enemmänkin uskoni Herraan Jumalaan. Paholaiskoirien purressa lihaani tunsin omat julmat tekoni tukemassa niiden hirviömäistä voimaa. Jos taistelin omaa julmuuttani vastaan, niin rohkeuteni oli panssarini, ja kestin lopulta koirien hyökkäyksen.

Ratsastimme myrskyn halki kohtaamaan jättiläismäisen ratsumiehen, joka käytti mustaa keihästä kuin miekkaa. Jopa uskoni Herraan Jeesukseen ja hänen Pyhimyksiinsä ei olisi voinut tuolle Paholaiselle yksin mitään. Pilvien välistä lankesi kuitenkin kolme auringon sädettä, ja kaiken tuon pimeyden keskellä näin rakkaan Jeanneni kasvot niiden loppumattoma lähteenä. Näystä voimistuneena iskin Pirua, mutta ylimaallinen myrsky kantoi ratsumiehen mukanaan.

Taistelun jälkeen olimme lopen uupuneita. Lähellä olevasta luolasta hohti kuitenkin outo, kutsuva valo. Raahauduimme luolalle hakeaksemme suojaa.

Sisällä kohtasimme keski-ikäisen pakanallisen noidan. Nainen tarjosi vieraanvaraisuutta, jonka jälkeen saatoin luottaa häneen. Noita kertoi, miten me kumpikin etsimme jotain, ja jumalatar antaisi vastauksen siihen, jos suutelisimme häntä, ja joisimme tietyn juoman. Sir Accowale oli vieläkin väsyneempi kuin minä, mutta suuteli naista ja joi juoman empimättä. Veljeni kaatui lattialle silmät valkoiseksi kääntyneenä. Itse epäröin hetken, kerroin Lady Jeannen suvun kirouksesta, ja saatuani vakuutuksen, että saisin vastauksen kysymyksiini seurasin veljeäni Näkyjen Maailmaan.

Näyt olivat värikkäitä, ja lensivät silmieni ohi kuin myrskypilvet. Ensin näin nuoren naisen kävelevän metsässä. Tuttua vaakunaa kantava ritari heitti naisen maahan, ja häpäisi tämän. Naisen sisällä alkoi kasvaa kaksi asiaa: lapsi, sekä suunnaton viha. Lapsen synnyttyä nainen muuttui hirviömäisemmäksi, ja kirosi ritarin, joka oli häpäissyt hänet. Lopulta kokonaan hirviömäinen olento asettui asumaan luolaan, josta käsin väijyi pikkulapsia. Heräsin hikisenä luolasta, ja muisin kaiken näkemäni; Jeannen isoisä oli kirouksensa totisesti ansainnut!

Kysyin noidalta näkyni pedosta, ja hän kertoi mistä sen löydän. En tiedä oliko noita näyssäni syntynyt vauva, mutta tarjoisin silti hänelle hyvitystä Lady Jeannen isoisän pahoista teoista – suorittaisin minkä tahansa tehtävän, minkä hän katsoi sopivaksi. Pakananainen hyväksyi tarjoukseni, mutta sanoi, että nyt ei ole sen aika. Hän kertoi miten Hirviönaisen – ja kirouksen – voisi voittaa: hirviö tulisi kukistaa, mutta tätä ennen hirviönaisen tulisi maistaa hänet häpäisseen suvun luuta ja verta. Ilman luun ja veren uhrausta hirviönainen heräisi henkiin kahden vuoden kuluttua.

Lähdin matkaan, ja jätin veljeni vielä Unien Maailmaan. Lähtiessäni noita kertoi kohtaamastani Ratsumiehestä. Kyseessä oli Jumalattaren entinen rakastajatar, joka oli pettänyt Sarvipäämiehen salaisuudet, ja huijannut elämää ja kuolemaa.

Löysin muun retkueen hautakumpujen lähistöltä, jossa he olivat siunanneet voittamansa aaveet, ja näin laskeneet ne lopullisesti haudan lepoon. Mukana oli Lady Eluned, sisar Indeg, Sir Gabriel, Sir Gideon, Sir Branden, Sir Adriel ja Sir Magloas sekä Sir Brandenin serkku. Pyysin kaikkia ritareita mukaan kohtaamaan hirviönaista, ja lupasin, että he saavat vaatia metsästä saatavat tilukset itselleen, ja tukisin tätä vaadetta.

Sir Gideonille tämä ei känyt, ja sanaharkan jälkeen hän löi Lady Elunedia. Olin jo ryntäämässä tuon pelkurin kimppuun, kun Sir Branden sai rauhoitettua tilanteen. Lopulta Sir Gideon häpesi omia tekojaan, ja poistui vähin äänin metsästä.

Jatkoimme hirviönaisen luolalle, jonka tunnistin haljenneesta tammesta. Maasto oli rikkonaista, mutta onnistuin ratsastamaan luolalle. Hirviö nousi luolastaan meitä vastaan, ja karjaisi veretseisauttavan taisteluhuutonsa. Kaikki muut jäätyivät niille sijoilleen, mutta minä en voinut antaa pelolle sijaa. Karautin peitsirynnäkköön, ja iskin keihääni demonin olkapään läpi. Tästä rohkaistuneena muut liittyivät taisteluun. Hirviö halkoi kilpiemme läpi viikatemaisilla kynsillään, ja sylki happoa syövyttäen panssarini, mutta taistelimme urheasti. Lopulta Sir Brandenin ja Sir Adrielin avulla kukistimme pedon.

Ratsastaessani hirviön ohi viimeistä kertaa sain idean kirouksen voittamiseen. Hirviönaisen koristessa maassa voitettuna laskeuduin hevosen selästä maahan, heitin kypäräni pois, ja huusin Sir Brandenia lyömään minua vasten kasvoja niin kovaa kuin pystyi. Sir Branden ei aikaillut, ja sain tuntea hänen rautahanskansa leuassani. Lopulta syljin verta ja hampaan hirviön kurkkuun, ja toivoin voittaneeni kirouksen.

Emme kuitenkaan olleet vielä saaneet tiluksia Sir Brandenille. Nyt oli minun vuoroni auttaa häntä. Matkasimmekin kohti kylää, vaikka olimme kaikki haavoittuneet. Sir Branden ja muut juttelivat kyläläisten kanssa. Kylässä kävi aika ajoin demoneita ryöstämässä naisia. Tivattuamme lisätietoja alkoi kuulostaa siltä, että kyseessä olivat Sir Gorboducin miehet demoninaamioissa. Olimme alivoimaisia, kunnes paikalle ratsasti Sir Accowale kolmen metsäritarin kanssa. Kaksoisveljeni käärmetatuoinnit ylsivät nyt kasvoille saakka, ja hän uhkui pakanallista voimaa, mutta lupasi taistella rinnalla. Olinhan minäkin ratsastanut hänen kanssaan myrskyn silmään.

Väijytimme bandiittiritarit, mutta kaikki puhtini oli poissa yliluonnollisten vastustajien jäljiltä. Iskin maahan vain yhden ritarin, jonka jälkeen haavotuin useasti. Onneksi Sir Accowale on sanansa mittainen mies, ja hän pelasti minut kuolemalta tappaen vastustajani. Sir Branden kamppaili kaksin Sir Gorboducin ritarien johtajan kanssa. Syöksyin auttamaan sukulaistani, mutta haavoituin vain kahta kauheammin. Kaaduin ratsuni selästä alas, mutta näin miten Sir Branden kukisti vastustajansa lopulta.

Sir Branden otti toisen tiluksen, ja toisen annoimme urhealle Sir Gabrielille – sillä ehdolla, että hän pitää sen itsellään, eikä anna sitä veljelleen Sir Gideonille.

Lopulta matkasimme pois metsästä takaisin Salisburyyn. Vaikka olin vakavasti haavoittunut, niin perheeni näkeminen sai minut unohtamaan kaiken kärsimykseni.

Herran Vuosi 491 (jatkuu) – Pohjoisen Pyhimys

Makasin kuoleman kielissä vielä viikon metsän seikkailujen jälkeen, jonka jälkeen olin kauan vuoteen omana. Onneksi rakas Jeanneni hoivasi minua kuntoon päivä kerrallaan. Lopulta kylvöjen ollessa käynissä nostin itseni väkisin ylös vuoteesta, ja lähdin tarkastamaan maitani, kuten asiaan kuuluu. Kaikki kuulosti sujuvan hyvin – vaikka enhän minä mitään maanviljelystä tietänyt. Oli kuitenkin tärkeää tarkastaa tiluksia, ja katsoa, että maanviljelijät tekivät työtään.

Palatessani kotitiluksilleni kohtasin metsänvartijan, joka oli opettamassa paasipoikaani Kerniä ampumaan jousella. Kern oli itseasiassa nuori velipuoleni, jonka Sir Accowale oli löytänyt Silchesteristä, ja tuonut luokseni viime keväänä. Olin ottanut pojan asumaan talooni; olinhan vannonut, että kukaan ei olisi minun takiani heittellä, ja olihan Kern velipuoleni.

Kern oli selvästi hyvä ampumaan jousella, ja varmasti jatkossa hyvä metsästäjä, mutta poika halusi käyttää jousta myös taistelussa. Eihän sellainen ollut sopivaa tai kunniallista! Mahtoikovatko pojan huonot tavat johtua Silchesteriläisestä kasvatuksesta? Otinkin asiakseni kouluttaa kevään mittaan pojalle miekkailua, ja muita sopivia ritarin taitoja.

Kesän tullen olin lähdössä Lady Elunedin maille, ja sitä kautta Ladyn häihin Lundunen hoviin. Mailleni kuitenkin ratsasti Sir Accowale sekä haarniskaan pukeutunut Lady Alwen. Lady Alwenin äiti oli ollut jonkinlainen pakanasoturi, ja ilmeisesti kouluttanut tyttärensä asetaidoissa. Kaikenkaikkiaan moinen kuulosti oudolta, mutta toivotin molemmat tervetulleeksi kotiini. Sir Accowale oli tullut tapaamaan minua, kuten myös Lady Alwen. Lady Alwenin maat olivat kirotut, ja hän etsi itselleen ritarin – tai soturin – paikkaa. En mieltynyt naisen palkkaamiseen, vaikka vakuutuinkin harjoittelukentällä – häpeäkseni – Ladyn taidoista. Pyysin molempia liittymään tutkimusmatkalle pohjoiseen, jonne olimme lähdössä Lady Madela Korpintukan kanssa.

Lady Elunedin häät olivat suurenmoiset, menihän hän naimisiin paronin kanssa. Hovissa kuulin, että Kuningas Uther oli määrännyt Prinssi Madocin taistelemaan mantereelle frankkeja vastaan vastoin tämän tahtoa – olisihan britanniassakin vihollisia riittänyt. Tällä kertaa emme pestautuneet prinssin mukaan vaan olimme lähdössä omalla tehtävämmelle. Lady Eluned sopi kuitenkin prinssin kanssa hankkivansa Malahautin Kentuuriokuninkaalta tuen kuningas Utherin nimittämiseksi koko britannian Ylikuninkaaksi.

Lady Madela selitti tarkemmin tilanteestaan. Hänet oli kihlattu, ja nyt olisi viimeinen hetki, kun hän pääsisi tutkimaan raunioita, joista oli lukenut Lady Elunedin suolta hakemasta kirjasta. Kyseessä oli Vortigernin Sortuva Torni, josta liikkui monenlaisia huhuja. Lisäksi samalla paikalla pyhä Pelagius ja pyhä Augustinus olisivat käyneet jonkinlaisen teologisen väittelyn. Lähdin matkalle suojelemaan Ladyjä, ja olinhan tietysti innoissani pyhästä Pelagiuksesta.

Matkalla pohjoiseen pysähdyimme Pyhän Albanusin nimeä kantavassa kirkossa. Rukoilin britannian ensimmäiseltä pyhimykseltä tukea matkallemme. Sain kuitenkin hirvittävän näyn, jossa olin arkussa maan alla. Yritin raapia itseäni ulos, mutta mikään ei auttanut. Samalla kaukana yläpuolella kuului latinankielinen messuaminen. Näkyni väistyi, mutta en unohtanut pahaa tuntemusta. Yritin rukoilla Herralta anteeksiantoa metsässä tapahtuneiden asioiden takia, sillä tuolloin luulin, että näky koski niitä.

Matka pohjoiseen sivistyneiden maiden rajalle oli pitkä ja uuvuttava. Lopulta saavuimme Malahautin kuninkaan hoviin, mutta itse kuningas oli sotimassa ryösteleviä sakseja vastaan. Päätimme jatkaa matkaa tornin raunioille, jonne oli muutaman päivän matka.

Aseenkantajani Uwain kävi istumassa iltaa paikallisten kanssa, ja sai monenlaista tietoa tornista. Tarinan mukaan Paha Kuningas Vortigern oli paennut tänne kärsittyään tappion Aurelius Ambrosiusta vastaan. Vortigern halusi rakentaa suuren tornin itselleen, mutta joka yö se sortui, rakennettiin torni kuinka hyvin tahansa. Vortigernin apulaisten mukaan tornin perustuksiin piti uhrata poika, jonka isä ei ollut ihminen. Vortigern saikin kiinni nuoren Merlinin – jonka äiti oli nunna, ja isä kaivossa asuva piru. Merlin kuitenkin osasi kertoa mistä on kyse: kukkulan alla oli kaksi lohikäärmettä, jotka taistelivat keskenään, ja sen takia torni sortui aina.

Tornista oli myös muita pakanajumaliin liittyviä huhuja, jotka saivat minut epäröimään retken vaarallisuutta. Lopulta kuitenkin ymmärsin, että tarina kahdesta lohikäärmeestä oli vertauskuva pelagialaisuudesta ja paavilaisuudesta, ja mitenkä nämä olivat kamppailleet – ja kamppailevat – keskenään.

Matkalla tornille kohtasimme saksien sotajoukon. Sakseja johti joukko saksiritareita sekä raivopääberserkki. Syöksyimme taisteluun ennen kuin saksit saivat yhdistettyä voimansa, ja iskimme noiden koirien johtajat maahan. Lady Alwen käytti jousta taistelussa, ja sen jälkeen ratsasti raivopäisen soturin kimppuun. Voitettuani oman vastustajani syöksyin auttamaan Ladyä, häveten sitä, että annoin naisen taistella puolestani. Lady Alwen taisteli hyvin, eikä ollut mikään pulassa oleva neito vaikka hullu saksi iskikin häntä monesti. Lopulta Sir Branden lävisti berserkkerin peitsellään. Haavotuin taistelussa pahasti, ja keväällä saamani haavat avautuivat uudelleen.

Löysimme tornin rauniot. Paikalla oli ollut ilmeisesti roomalaisten varuskunta sekä luostari. Löysin kukkulan laelta railon, joka johti kukkulan sisälle. Laskeuduimme köyden avulla syvemmälle luolaan. Luola oli ilmeisesti luostarina toiminut luolasto. Seinällä oli kuva Jeesuksen vuorisaarnasta, ja tämän alla kolme kuvaa. Yhdessä kristityt ylistivät Herraa, toisessa pakanat tanssivat omaa tanssiaan, ja keskimmäisessä molemmat yhdessä palvoivat Herraa Jumalaa.

Luostariluolastosta löytyi luurankomaisia munkkeja keskeltä lattiaa, joiden luut oli pirstottu. Uwain oli kuullut huhun, että Sir Darias ja Lady Rendala olisivat liikuskelleet näillä main. Oliko Sir Darias käynyt häpäisemässä tämänkin paikan?

Jatkoimme toisen luolan tutkimista, ja löysimme suuren hautakammion. Koin samaa epätoivoa ja ahdistusta, mitä olin kokenut Pyhän Albausin lähettämän näyn aikana. Sisar Indeg tunnisti haudan Pyhän Pelagiuksen haudaksi. Kaiverruksen mukaan Pelagiuksen oppilaat olivat tuoneet tämän ruumiin Kairosta tänne viimeiseen lepoon. Lankesin polvilleni pyhän miehen haudan edessä.

Samalla kammiota kohti alkoi laahustaa kiiluvasilmäisiä munkinkaapuun kietoutuneita piruja! Muodostimme ritarien kanssa kilpimuurin Ladyjen ja kalmojen väliin. Epäpyhä voima kylmäsi sieluani, mutta Pyhän Celestianusin – Pelagiuksen oppilaan – ristin voiman avulla iskin vastustajiani maahan. Kalmot nousivat yhä uudelleen taisteluun, vaikka ne oli löyty hajalle. Lopulta sisar Indeg rukouksensa avulla karkoitti epäpyhän voiman. Luurangot kaatuivat maahan kun sisar Indeg käveli niiden keskelle hohtaen himmeää valoa.

Samaan aikaan Lady Madela ja Lady Eluned pyysivät Herraa Jumalaa pyhittämään Pelagiuksen haudan, joka oli häpäisty. Lady Eluned paiskautui polvilleen jostain pahuuden voimasta, mutta jatkoi rukoustaan, ja lopulta Herra vastasi rukoukseen, ja huone täyttyi puhtaasta, pyhästä voimasta. Otin mukaani huoneen tomua pyhäinjäänteeksi, ja kiitin Herraa.

Lopulta Lady Madela löysi kirjastosta etsimänsä kirjat: Pelagiuksen teoista kertovan kirjan, tämän itsensä kirjoittamia traktaatteja sekä luostarin kirjastonhoitajan päiväkirjan.

Matkasimme takaisin kohti etelää, ja mietin, että oliko oikein jättää pyhä Pelagius hautansa lepoon, vai olisiko hänen ruumiinsa pitänyt siirtää johonkin etelän suureen kirkkoon.

Lady Eluned sai varmistettua tuen Utherille Malahautin kuninkaalta, ja matkasimme kohti etelää.

Sadonkorjuu oli hyvä, ja olin tyytyväinen elämääni. Lady Jeanne oli jälleen raskaana. Koko vuosi oli ollut loistava! Talvella minua kuitenkin kohtasi suuri suru ja epäonni: vaimoni Lady Jeanne oli menehtyä synnytyksessä. Kätilö sai lopulta pelastettua vaimoni, mutta tyttäremme menehtyi synnytyksessä. Kastoin kuolevan lapsemme hädissäni itse, ja rukoilin hänen sielunsa puolesta. Syleilimme Jeannen kanssa veristä tytärtämme vielä pitkään tämän kuoltua, kunnes paikallinen pappi tuli lohduttamaan meitä, ja viemään ruumiin pestäväksi.

Herran Vuosi 492 – Somersetin Suot

Kevään tullen surimme yhä menetettyä tytärtämme. Lady Jeanne oli vieläkin toipumassa synnytyksestä. Paikallinen pappi oli jälleen lohduttamassa meitä, tällä kertaa kertoen Israelilaisen ritari Jobin tarinan. Sir Jobi oli hurskas mies, jota Herra Jumala oli siunannut. Jumala kuitenkin päättä koetella Sir Jobin uskoa, ja antoi monen epäonnen kohdata Sir Jobin huonetta. Sir Jobin perhe ja vaimokin kuolivat, mutta Sir Jobi pysyi uskossaan vahvana. Lopulta Jumala palkitsi Sir Jobin uskon, ja palautti onnen tälle antamalla tälle uuden perheen, ja enemmän rikkauksia kuin tällä oli aikaisemmin ollut. Papin mukaan Herra Jumala koetteli nyt myös meitä, niin kuin hän oli koetellut Sir Jobia.

Olin aikaisemminkin kuullut Sir Jobin tarinan, mutta se ei lohduttanut minua täysin. Kerroinkin vaimolleni, että en voisi olla onnellinen, jos tämä otettaisiin minulta pois, ja tilalle annettaisiin toinen vaimo. Lady Jeanne puolestaan kertoi, että ei voinut olla enää katolilainen tyttäremme kuoleman jälkeen. Kirkon opin mukaan kastamattomat lapset päätyisivät Helvettiin tai vähintäänkin Kiirastuleen. Tätä Lady Jeanne ei voinut hyväksyä, ja julisti tästä lähtien uskovansa Pelagiuksen opetuksiin.

Hieman myöhemmin keväällä kaksoisveljeni Sir Accowale tuli vuosittaiselle vierailulleen. Otin veljeni vastaan, ja käskin palvelijoiden tarjota veljelleni juotavaa. Illan aikana kerroin Sir Accowalelle perhettäni kohdanneesta epäonnesta. Oli hyvä päästä puhumaan asiasta toiselle ritarille; Lady Jeannen kanssa minun piti olla vahva, ja jaksaa tukea häntä, ja palvelusväki oli rahvasta, joille en halunnut surustani puhua.

Sir Accowale kertoi puolestaan, että hän oli nykyään pienen kuningaskunnan kuningas, ja että Päättömän Ratsumiehen kohtaaminen oli osa koetuksia, jotka pakanakuninkaaksi haluavan piti käydä läpi. Kuningaskunta ei ollut osa tavallista maailmaa, vaan sijaitsi Unien Maailmassa. Sir Accowale kertoi, että kuningas hallitsisi kahdeksan vuotta, ja sitten hänet tapettaisiin, ja joku toinen ottaisi hänen paikkansa. Nyt hänellä oli vielä kuusi vuotta jäljellä.

Veljeni kertoi tehneensä tuon kaiken Lady Elunedin takia. Sir Accowale ajatteli, että olisi voinut päästä Lady Elunedin kanssa naimisiin, jos hän olisi korkeammassa asemassa kuin pelkkänä talon ritarina, mutta Lady Eluned oli kerinnyt tällä välin uusiin naimisiin. En oikein osannut sanoa mitään muuta kuin, että jos olisin tiennyt mihin Päättömän Ratsumiehen kohtaaminen johtaa, niin en olisi auttanut veljeäni. Sir Accowale kuitenkin sanoi, että ei katunut mitään. Sir Accowale osasi kertoa myös, että kaukana pohjoisessa Malahautin tuolla puolen kuningas Lot oli yhdistänyt sotivat piktipäälliköt valtansa alle ja nimennyt kuningaskuntansa itsensä mukaan Lothianiksi.

Seuraavana päivänä päätimme lähteä vierailemaan Lady Elunedin tiluksilla. Otin mukaani paasipoikani Kernin, joka lähti innolla mukaan katsomaan isoa maailmaa. Matkalla tiellemme ratsasti mantereelta kotoisin oleva ritari Sir Cynric, joka väitti minun loukanneen naisen kunniaa. Kysyin asiasta tarkemmin, ja kävi ilmi, että hän oli haastamassa minua Lady Orlanden takia. Otin haasteen vastaan, ja puolustin jälleen kunniaani onnistuneesti. Sir Cynric lensi pois satulastaan, mutta oli otellut niin hyvin, että lupasin pyytää uudelleen anteeksi Lady Orlandelta tämän takia. Sir Cynric puolestaan totesi minun olevan kunniallinen ritari, toisin kuin oli väittänyt aluksi.

Lady Eluned otti meidät hyvin vastaan, ja järjesti illalla pienimuotoiset juhlat. Oli hyvä päästä tapaamaan vanhoja tovereitani. Sir Magloas kertoi mitenkä prinssi Madoc oli tuonut ranskan sotaretkeltä sotasaalista isälleen kuningas Utherille, jolle oli antanut anteliaita lahjoja suuressa juhlassa. Kuninkaan neuvonantaja Merlin oli antanut kuninkaalle lumotun miekan, joka tekisi kuninkaasta voittamattoman. Kuningas olikin jo ratsastanut pohjoiseen Lindseyn herttuan luokse, ja tämä oli sokaistunut lumotun miekan valosta. Herttua oli heittäytynyt polvilleen kuningas Utherin eteen, ja vannonut tälle uskollisuutta.

Jossain vaiheessa juhlia Lady Elunedin palvelijatar Gwyneth oli saanut Kernin ja Lady Elunedin vanhimman tyttären Laudinen kiinni tekemästä lähempää tuttavuutta keskenään. Lady Eluned läksytti molempia. Käskin itse Kernin pois juhlista, ja läksytin tätä itsekin sivummalla, että moinen ei olisi sopivaa paronittaren tyttären ja äpärän välillä. Kern puolustautui sanomalla, että suuteleminen oli Laudinen idea, ja en oikein osannut muuta kuin kieltää asian uudestaan.

Toinen keskeytys illan juhliin tuli myöhemmin kun pohjoisesta kotoisin oleva ritari Sir Ergil haki vieraanvaraisuutta, ja jos mahdollista, niin ritarin paikkaa. Lady Eluned tunnisti miehen maineen – hän oli aikanaan häpäissyt rahvaan naisen, ja pettänyt lisäksi uskollisuusvalansa herraansa kohtaan. Sir Ergil vannotti, että olisi uskollinen ritari, jos hänet palkattaisiin. Testasin Sir Ergilin taistelutaitoja, ja vakuutun niistä nopeasti hävittyäni hänelle. Sir Ergil taisteli pitkällä keihäällä kaksintaisteluissakin, eikä miekalla kuten useimmat ritarit. Lopulta Lady Eluned päätti ottaa Sir Ergilin vuodeksi talon ritariksi, koeajalle.

Seuraavana päivänä matkasimme Sarumiin, jonne Lordi Robert oli alaisensa kutsunut. Lady Eluned paljasti minulle, että oli tutkinut Ketturitarilta löytynyttä käskykirjettä, ja tunnisti sen käsialan Sir Dorwigin käsialaksi. Tämän lisäksi Lady Anne ei kuulemma osannut kirjoittaa, joten hän ei ollut voinut kirjettä kirjoittaa. Näiden seikkojen takia Lady Eluned oli menossa sopimaan asiansa Lady Annan kanssa, ja aikoisi syyttää Sir Dorwigia tulevaisuudessa petturuudesta. Todistusaineisto vaikutti monimutkaiselta minusta, mutta lopasin toimia esitaistelijana, jos Lady Eluned sellaista tarvitsisi.

Sarumin linnassa suuntasin Lady Orlanden puheille. Laskeuduin polvilleni hänen edessään, ja annoin hänelle hopeisen rannerenkaan rauhanteon eleenä. Pyysin häneltä uudelleen anteeksi tekojani liittyen hänen isäänsä. Lady Orlande hyväksyi lopulta anteeksipyyntöni, ja sanoi, että on parempi olla murehtimatta vanhoja asoita, vaikka en toiminutkaan oikein hänen mielestään. Tunnustin uudelleen pahat tekoni hänelle, ja kiitin hänen anteeksiantavaisuudestaan.

Prinssi Madoc oli ratsastanut Sarumiin, ja halusi tavata Lady Elunedin heti puhuttuaan Lordi Robertille. Sir Madocin miehiltä kuulin huhuja idästä. Lisää sakseja oli taas rantautunut Britanniaan. Saksikuningas Hengestin pojat Octa ja Eosa ryöstelivät Logresin maita uusien joukkojen avulla. Toinen veljeksistä oli kuulemme jättiläisen ja velhottaren poika, ja toisella oli lumottu kirves, jonka pieninkin hipaisu surmasi kohteensa. Kuningas Uther halusi laittaa herttuansa järjestykseen, ja sitten marssia saksiveljeksiä vastaan koko voimallaan.

Lady Eluned meni tapaamaan Prinssi Madocia, jolla oli jonkinlainen pyyntö Ladylle. Menin sillä aikaa tapaamaan Lady Madelaa. Lady Madela oli luvannut etsiä Sir Dariasista jotain lisätietoja kirjoistaan, koska olimme auttaneet häntä Pyhän Pelagiuksen hautakammiossa.

Sir Dariasista ei löytynyt tietoa viime ajoilta, mutta 40 vuoden takaa annaaleista löytyi maininta nuoresta Cambrialaisesta ritarista Sir Dariasista, joka ratsasti etsimään Kalastajakuningasta, mutta Listeneissen valtakunnassa hän eksyi polultaan ja lopulta tavatessaan jäätyneen järven päällä mustan erakon, ei osannut epäillä tämän juonia. Vaikka aikaa oli kulunut jo pitkään, niin tuntemani Sir Darias saattoi olla tämä samainen ritari.

Lady Madela löysi vielä vanhemman merkinnän mustasta erakosta. Erakko kuulemma käytti sauvaa, jonka päähän oli asetettu ihmisen pääkallo! Pergamentille oli piirretty kuva tuosta sauvasta, ja olisin varma, että tunnistaisin sen jos kohtaisin tuon mustan erakon.

Tuntui ihmeelliseltä kuinka paljon tietoa Lady Madela pystyi loihtimaan kirjoistaan esiin. Mietinkin, että lukutaidon taitamisesta olisi suurta hyötyä valmistautuessa muitakin vihollisiani vastaan. Minulle oli liian myöhäistä opetella lukemaan, mutta jos saisin pojan, niin ehkä joku voisi opettaa hänet lukemaan. Tiesin kuitenkin, että lukutaito vei kaiken sotakunnon miehestä: kaikki tuntemani lukijat olivat joko vanhoja ja heikkoja miehiä tai Ladyjä.

Lady Eluned kertoi minulle, että Kuningas Uther oli marssimassa vielä tänä vuonna Cornwallin herttuaa vastaan, ja siihen tarvittiin Lady Elunedin apua. Reitti Cornwalliin kulki Somersetin pakanavaltakunnan halki, joka oli muuttunut vuosi sitten soiseksi rämeeksi. Kirouksen takana oli ilmeisesti Sir Gabrielin vanhemmat veljet, Sir Gwynin johdolla. He olivat rikkoneet kuninkaan vieraanvaraisuutta, ja näin murtaneet muinaiset loitsut, jotka suojasivat valtakuntaa alata hyökyvältä mereltä. Nyt meri oli lopulta vyörynyt Somersetiin, ja sen ihmiset paenneet muualle. Suolle oli muuttanut jonkinlainen pakanaheimo, jota johtivat naiset. Naiset! Tämän takia Prinssi Madoc halusi Lady Elunedin neuvottelevan asiasta pakanoiden kanssa. Luonnollisesti lähdin turvaamaan Ladyni matkaa.

Pyysimme mukaan Sir Ergilin ja Sir Accowalen, ja matkasimme pienellä joukolla kohti suota. Sir Accowale osasi kertoa, että suolla asuvat pakanat olivat raakalaisia, joihin ei ollut luottamista. Jätimme hevoset kotiin, ja matkasimme jalan rämeelle. Yritimme löytää jonkinlaisia elonmerkkejä, jotta voisimme kysyä missä paikallisten kuningatar asuu.

Johdin joukkoamme, ja onnistuinkin löytämään reitin soturijoukon selustaan. Teimme heille selvästi, että halusimme puhua heidän johtajiensa kanssa, emmekä tulleet etsimään sotaa. Lopulta meidät vietiin heidän pääkyläänsä.

Pakanoita johti keski-ikäinen nainen, joka ei tarjonnut meille minkäänlaista syötävää tai juotavaa. Lady Elunedin onnistui kertoa tilanteestamme, ja lupasi naiselle rikkauksia, jolloin tämä heltyi, ja tarjosi meille lopulta vieraanvaraisuutta. Pakanakuningatar sanoi Lady Elunedille, että he voisivat solmia nyt sopimuksen, ja heidän tapojensa mukaan se tehtiin niin että heidän johtajansa makaisi Lady Elunedin parhaan soturin – eli minun – kanssani! Onnekseni Lady Eluned puuttui tilanteeseen, ja kertoi kuningattarelle, että hänelle oli kaksi parasta ritaria, kaksoset, minä ja Sir Accowale; minä olin parempi aseenkäyttäjä, ja Sir Accowale oli parempi muissa asioissa. Kuningatar tuntui hyväksyvän tämän, ja olin kiitollinen veljelleni sekä Ladylleni, että en joutunut rikkomaan avioliittovalaani. Lady Eluned joutui samanlaisen valinnan eteen, enkä tiedä, enkä halunnut ajatella, että miten Lady Eluned siitä selvisi rikkomatta avioliitovalojaan.

Minua ja Sir Ergiliä odotti toinen haaste. Jos halusimme oppaita johtamaan Kuningas Utherin armeijan soiden läpi, meidän täytyi onnistua paikallisen jumalattaren haasteessa. Meidän piti matkata läheiselle saarelle, mutta enempää meille ei kerrottu. Saarelle johti kapea maakaistale jota lähdimme ylittämään. Yllättäen vedestä loikkasi kimppuumme jonkinlaisia limaisia kaloja. Kilven kokoisilla olennoilla oli suussaan tikarimaiset hampaat. Olennot työnsivät minut veteen, mutta taistelin tieni takaisin, ja löin paholaiskalat takaisin veteen. Olennot saivat iskettyä Sir Ergilin veteen, mutta raahasin hänet takaisin maalle. Lopulta pääsimme saarelle, ja koetuksemme oli.

Olimme voittaneet oppaat Kuningas Utherille. En tiedä joutuiko Lady Eluned hylkäämään siveytensä, mutta päätin, että minun takiani Lady ei menettäisi kunniaansa. Polvistuin Lady Elunedin eteen, ja vannoin että en puhuisi asiasta koskaan.

Kesällä marssimme soiden läpi Cornwallin. Armeijat olivat valmiina taisteluun, mutta Kuningas Uther ja Herttua Gorlois ratsastivat neuvottelemaan keskenään. Sir Uther veti esiin Excaliburin, ja ylimaallinen valo tanssi kuninkaan miekalla. Kuningas vaati herttuaa täyttämään velvollisuutensa, ja antautumaan kuninkaan alaisuuteen, kuten oli aikanaan antautunut Utherin veljen Aurelius Amrosiuksen valtaan. Sir Gorlois kysyi mitä hän saa. Kuningas Uther melkein menetti malttinsa, mutta hänen neuvonantajansa Merlin tuli rauhoittamaan tilanteen. Lopulta Kuningas ja Herttua uudistivat valansa, rauha syntyi ja Uther ja Gorlois kestitsivät toisiaan leirissä pitkälle yöhön.

Sadonkorjuu oli taas hyvä. Keväällä Lady Jeanne synnytti terveet kaksoset, pojan ja tytön. Olin onnellisempi kuin koskaan! Olin pysynyt uskossani vahvana kuten Sir Jobi aikoinaan, ja Herra Jumala oli antanut minulle tyttären viime vuonna kuolleen tilalle, sekä perillisen jota olin toivonut pitkään.

Herran Vuosi 493 – Sota Pakanoita Vastaan

Pääsiäisjuhla ja sen myötä lasteni kastejuhla oli lähestymässä. Olin paastonnut viime viikot, kuten hyveellisen kristityn kuuluu tehdä. Kaste suoritettiin Lady Elunedin rakennuttamassa loisteliaassa kappelissa. Nimesimme poikamme Urreksi Sir Urren mukaan ja tyttäremme Celestinaksi Pyhän Celestinuksen mukaan, jonka ruumiin olimme pelastaneet suolta vuosia sitten.

Kesken juhlamenojen kappelin ovelle ilmestyi nuori poika, jolla oli munkin tonsuuri. Poika puhui pyhällä äänellä varoittaen meitä siitä, että syntimme tulisivat repimään meidän halki sisältä, ja vain Herran Kristuksen kautta voisimme pelastautua. Tämän lausuttuaan poika pyörtyi, ja kannoimme hänet sisälle Lady Elunedin kotiin, jossa jatkoimme juhlintaa.

Kaikki ystäväni olivat koolla juhlistamassa tapahtumaa. Vaihdoimme taas kuulumisia pitkän tauon jälkeen. Sir Magloasista tuli Urren kummi, josta hän oli varsin otettu. Tapasin myös ensimmäistä kertaa kaksoisveljeni Sir Accowalen vaimon Lady Ninwen.

Lady Eluned oli kirjoittanut kirjaa Pyhän Pelagiuksen teoista, mutta myös kirjaa hyveellisistä ritareista. Hän halusi kirjoittaa myös minun tarinani! Vastustelin, ja sanoin, että Lady Elunedin pitäisi kirjoittaa todella mahtavista ritareista, kuten Sir Urresta tai Kuningas Pellinoresta. Lopulta Lady Eluned suostui tähän, ja kirjoitti vain muutaman tarinan minun teoistani.

Seuraavana päivänä tein tarjouksen Sir Accowalelle, että voisin kasvattaa hänen poikansa ritariksi, kun veljeni kuolisi viiden vuoden kuluttua. Hän kiitti tarjouksesta, ja sanoi harkitsevansa asiaa. Veljeni oli ilmeisesti jo tottunut ajatukseen omasta tulevasta kuolemastaan.

Myöhemmin keväällä olin harjoittelemassa miekkailua paasipoikani Kernin kanssa, kun paikalle ratsasti läkähtyneenä Sir Brandenin alainen tämän eteläisiltä tiluksita. Gorboducin paholaiset olivat hyökänneet satojen miesten voimalla Sir Brandenia vastaan! Huusin Uwainin satuloimaan hevosemme, ja otin omat mieheni mukaan, ja ratsastin etelään Sir Brandenin avuksi.

Sir Brandenin avuksi oli kokoontumassa muitakin ritareita, ja tapasin Lady Elunedin ritareineen ratsastamassa etelään. Paikallinen Sir Trask liittyi myös joukkoihimme.

Päästyämme perille tajusimme, että Gorboduc oli piirittänyt sekä Sir Gabrielin että Sir Brandenin tilukset, mutta ei ollut päässyt murtautumaan kumpaankaan halliin sisälle. Itse Sir Gorboducia ei näkynyt kuitenkaan missään. Asemiehiä vaikutti olevan enemmänkin kymmeniä kuin satoja. Teimme suunnitelman, jonka tarjoituksena oli surmata itse Gorboduc, ja näin hajauttaa hänen armeijansa. Lady Alwen lähetti metsästyshaukallaan viestin Sir Brandenille, jotta tämä tietäisi, että olimme tulossa auttamaan häntä.

Sir Branden nousikin tilustensa katolle, ja alkoi solvaamaan suureen ääneen Gorboducia, ja huusi tälle, miten oli tappanut tämän pojan, ja tulisi vielä tappamaan Gorboducin itsensäkin. Sir Brandenin puheenlahjoista oli selvästi hyötyä, sillä Sir Gorboduc kiivastui solvauksista, ja määräsi täyden hyökkäyksen vasten Sir Brandenin tiluksia, paljastaen sijaintinsa metsän suojasta.

Tätä olimme odottaneet, ja ryntäsimme hevosillamme suoraan Gorboducin keihäsmiesten läpi, ja saimme vastaamme Gorboducin paholaismaisia jälkeläisiä, jotka surmasimme ankaran kamppailun jälkeen. Sir Gorboducin ympärillä pyöri aavemaisia henkiä, mutta kesken taistelun ne kaikkosivat kaivojen suojelijan Pyhän Helenan voiman tieltä. Lady Alwen surmasi lopulta itsensä Sir Gorboducin, ja paholaisten kätyrit pakenivat kauhuissaan metsään.

Vapautimme Sir Gabrielin tilan piirityksestä, ja marssimme kaikki Sir Gorboducin linnalle, jonka asemiehet olivat herransa kuoltua hyläneet. Lukitusta tornista löytyi useampi nainen, jotka kantoivat sisällään paholaismaisen Gorboducin jälkeläisiä. En voinut antaa Gorboducin pahuuden jatkaa elämäänsä maailmassa, ja leikkasimme Sir Brandenin kanssa epäsikiöt kuolemaansa. Rukoilin häväistyjen naisten puolesta, mutta kukaan heistä ei selvinnyt.

Palasin kotiin Gorboducin voittaneena, mutta siltikään en saanut iloa voitosta. Rukoilin kappelissa koko yön, ja toivoin, että olin tehnyt oikean ratkaisun Gorboducin sikiöiden suhteen.

Viikko Gorboducin kukistumisen jälkeen Sir Trask tuli vierailemaan luonani. Hän oli vaikuttunut sotataidoistani, ja halusi kuulla lisää Oiken Ritarin Valastani. Kerroin hänelle, miten olin vannonut suojaavani heikompia kilvelläni, kuten muinaisten tarinoiden ritaritkin olivat tehneet, en vain tappamaan Lordini vihollisia. Sir Trask vaikuttui keskustelustamme, ja ratsastimme Lady Elunedin uudelle kappelille, jossa Sir Trask vannoi Oiken Ritarin Valan. Myöhemmin kuulin, että muutama muukin ritari oli vannonut saman valan.

Keskikesällä marssimme lopulta sotaan sakseja vastaan. Kaikki Kuningas Utherin herttuat olivat paikalla, ja armeijassamme marssi 2000 ritaria ja 5000 jalkamiestä. Saksien armeijassa oli 10 000 soturia. Me taistelimme Lordi Robertin ja Kuningas Utherin alaisuudessa armeimme keskellä. Minä johdin ritariyksikköämme.

Taistelimme urheasti sakseja vastaan, lopulta ahdistaen saksikuningas Octan lippua, jolloin päädyimme tiukkaan taisteluun saksiritarien kanssa. Löimme vastustajamme maahan, mutta lopulta vetäydyimme pois taistelusta auringon painuessa horisontin taa.

Tunnelma leirissä oli uupunut ja masentunut, koska peräännyimme taistelukentältä ennen sakseja. Seuraavan päivän taistelusta olisi tulossa vaikea.

Lordi Robert kutsui meidät kuitenkin telttaansa, koska olimme taistelleet urheasti. Nostaessamme maljoja kuolleiden urheudelle kuului teltan ulkopuolelta nopeita juoksuaskeleita. Minä ja sukulaismieheni Sir Branden vedimme miekkamme esiin, ja löimme telttaan hyökkäävät saksisoturit kuoliaaksi. Lisää sotureita tulvi telttaan yrittäen murhata Lordi Robertin. Suojelimme Jaarlia hengellämme, ja ajoimme murhamiehet karkuun. Myöhemmin selvisi, että Sir Dorwig oli yrittänyt tappaa Lordi Robertin, Lady Annen, ja jopa Lady Elunedin, kaikki yhtä aikaa – mutta tämän kuulin vasta palattuamme Sarumiin.

Taistelun toinen päivä koitti, ja kohtasimme saksipakanat hammasta purren. Ennen ensimmäistä peitsirynnäkköä kaukaisuudesta kuului torvien toitotusta, ja Hyvän Kuningas Pellinoren ritarit liittyivät joukkoomme itsensä Sir Pellinoren johtamana. Tämä valoi uskoa koko armeijaan, ja hyökkäismme urheasti saksien kimppuun uudelleen!

Johtamani peitsirynnäkkö onnistui hyvin, mutta Sir Pellinore johti omia miehiään vielä uljaammin murtautuen läpi saksien oikean sivustan. Koko saksien armeija joutui pakokauhun valtaan, ja hyökkäsin kuningas Octan joukkoja kohti huutaen miehiäni seuraamaan minua. Peitseni iskeytyi kuninkaan kilpeen, mutta tämän peitsi oli suistaa minut satulasta murtaen kylkiluuni. Jatkoin kuitenkin taistelua, ja haavotin kuningas Octaa useasti. Pakanakuninkaan kirves oli kuitenkin lumottu, ja lopulta tuo koira iski rintakehääni lähes kuolettavan iskun, vaikka kirves tuskin läpäisi panssarini. Luunpurija-kirves oli totisesti nimensä veroinen!

Lopulta saksit ajettiin pakoon, mutta johtamani ritarit eivät osallistuneet enää taisteluun. Olimme antaneet kaikkemme, ja maksaneet hinnan siitä. Armeijan vasemmassa reunassa Sir Pellinore surmasi jättiläismäisen kuningas Eosan kaksintaistelussa. Sir Pellinore oli varmasti suurenmoisin tuntemani ritari!

Kuningas Uther oli saanut suuren voiton, ja hajottanut saksien suuren armeijan. Eosan veli Octa kuitenkin pakeni.

Taistelun jälkeen makasimme Sir Brandenin ja Lady Alwenin kanssa sairastuvalla, emmekä osallistuneet juhlintaan. Myöhemmin kuulimme, että juhlissa oli esiintynyt Herttua Gorloisin vaimo Ygraine. Lady Ygraine oli tehnyt vaikutuksen kauneudellaan kaikkiin paikalla oleviin miehiin, mukaan lukien Kuningas Utheriin.

Herran Vuosi 494 – Ritarikunnan Ensiaskeleet

Olin maannut toipilaana suuren osan talvesta Luupurija-kirveen aiheuttaman haavan takia. Keväällä sairastuin haavakuumeeseen uudelleen. Vaikka Lady Jeanne hoivasi minua päivin ja öin houreet eivät hellittäneet. Uneksin Sir Dariasista, joka murhasi silmieni edessä Jaarlin pojan Yolandisin uudelleen ja uudelleen kunnes nosti paholaismaisen katseensa tuijottamaan minua haastavasti. Näin uudelleen miten pyhimyspoika varoitti minua kertoen, että minun piti olla täydellinen kristitty, ei vain hyvä. Näin itseni leikkaamassa irti Gorboducin paholaisensikiöitä huutavista naisista. Ja lopulta näin itseni johtamassa Lady Jeannen kihlatun Sir Gondrisin kuolemaansa, ja sen mitenkä Sir Gondris nousi verisenä kalmona uuteen elämään silmät hehkuen epäpyhää vihaa.

Herättyäni omaan huutooni kerroin etelän metsässä tapahtuneista pahoista teoistani Lady Jeannelle. Vaimoni oli ymmärtäväinen, ja lohdutti minua muistuttamalla, että aina kun ratsastin taisteluun otin vastustajieni hengen, ja että se oli osa ritarina olemista. Tiesin sen kyllä itsekin, mutta vaimoni sanat rauhoittivat minua.

Haavakuumeeni parannuttua suuntasin paikalliseen kappeliin tunnustamaan kaikki syntini myös papille. Pappi määräsi minulle katumusharjoituksia sekä paaston lihasta ja viinistä. Tämän lisäksi annoin papin haltuun rahakukkaron, josta tämän tulisi elättää minun takiani orvoksi jääneitä lapsia.

Lumien sultua Sir Accowale tuli vuosittaiselle vierailulleen. Vaihdettuamme kuulumisia hän kertoi jutelleensa vaimonsa kanssa siitä, että kouluttaisin heidän poikansa ritariksi. Pakanakuninkaan pojat eivät kuuluneet kuitenkaan hänelle itselleen, vaan koko heimolle. Accowalen pojan kohdalla olisi kuitenkin mahdollista tehdä poikkeus, mutta sillä olisi hintansa. Minun tulisi antaa oma tyttäreni kasvatettavaksi papittareksi. En pitänyt ideasta, ja sanoin, että olin hyvää hyvyyttäni tarjonnut veljelleni mahdollisuutta hänen poikaansa koskien. Hän sanoi ymmärtävänsä, mutta pyysi minua vielä harkitsemaan; se että kasvattaisin hänen poikansa ritariksi, ja näin varmistaisin hänen sukunsa jatkumisen sivistyneillä mailla oli veljelleni tärkeää. Sir Accowale pyysikin minua mukaansa toukotulille eteläiseen metsään, jossa voisin jutella hänen vaimonsa kanssa asiasta lisää.

Tuona keväänä veljeni mainitsi ensi kertaa itäisessä metsässä olevasta kaivosta. Kuka tahansa, joka voitti Kaivon Valtiattaren asettaman haasteen sai kysyä siunatulta kaivolta kysymyksen, ja sai siihen totuudenmukaisen vastauksen.

Veljeni jatkettua matkaansa puhuin luotetun aseenkantajani Uwainin kanssa. Hän oli raahannut minut pois taistelukentältä viime vuonna, ja taas pelastanut minut. Uwain oli palvellut minua pitkään ja uskollisesti, ja pyysin häntä nimeämään palkkionsa. Hän halusi olla vartiomiesteni komentaja. Hyväksyin tämän, mutta halusin hänet edelleen ratsastamaan mukaani taisteluun kantamaan peistäni.

Sarumin eteläpuolella olevan metsän asukkaat olivat järjestämässä pitkästä aikaa yhteistä toukotulijuhlaa. Kyseessä oli jonkinlainen pakanallinen versio pääsiäisestä. Juhlaan oli aihetta sillä pitkään metsää piinannut Gorboduc oli lyöty. Sir Branden osallistui juhlien järjestämiseen, ja oli yrittänyt luoda jonkinlaista yhteistyötä pakanoiden ja kristittyjen välille. Lady Alwen oli kunniavieraana, koska hän oli tappanut paholaismaisen Gorboducin. Sir Accowale oli kutsunut minun lisäkseni Lady Elunedin vieraakseen.

Itse juhlatilaisuus oli pakanallinen rituaali, jossa pyhä kuningas yhtyi maajumalattaren roolin ottaneeseen papittareen. Muut osallistujat tanssivat suurten kokkojen ympärillä. Nuori vähäpukeinen neito kutsui minua mukaansa tanssiin – ja varmasti muuhunkin – mutta kieltäydyin polvistumalla hänen eteensä ja suutelemalla hänen kättään. Rakastan Lady Jeannea niin paljon, että hairahtaisi hetken ilon takia toisen naisen syliin.

Sir Branden piti hyvän puheen juhlassa siitä kuinka eri uskonnot ja niitä seuraavat ihmiset voivat elää rauhassa rinnakkain. Papittaret muistivat, että aikaisemminkin näin oli tehty: kristinuskon Britanniaan tuonut Joosef Arimatialainen oli palvonut Herra Jumalaa rinta rinnan omia jumaliaan palvovien druidien kanssa.

Seuraavana päivänä puhuin samasta aiheesta lisää Accowalen puolison, papitar Ninwen kanssa. Kerroin Pelagiuksen haudassa näkemistäni reliefeistä, jossa pakanat ja kristityt yhdessä palvoivat Herraa Jumalaa. Ninwe kertoi jo aikaisemminkin kuulemani tarinan Pelagiuksen hautapaikasta, jossa kuulemma aikaisemmin sijaitsi jumalatar Ceridwenin pata, mutta tällä kertaa Ninwe ei puhunut padasta vaan kupista. Tarina tuntui oudolla tavalla pyhältä, ja hetkellisen huimauksen jälkeen näin korkealla teltan katossa Graalin Maljan, josta Kristuksen Veri valui. Yritin hurmiossani kurkottaa näkyä kohti, mutta horjahdin polvilleni näyn kadotessa. Ylimaallinen armo kuohui ylitseni, ja tunsin sisimmässäni, että Ceridwenin Pata ja Graalin Malja olivat yhtä ja samaa pyhyyttä.

Kerrottunani näystäni Ninwelle tämä kertoi Ceridwenin padan olevan heidän uskontonsa pyhin mysteeri. Pata muutti muotoaan, ja muutti myös sen ihmisen elämän, joka joisi tuosta padasta. Minä puolestani kerroin Ninwelle mitä kristityt uskoivat Graalin Maljasta.

Ninwe kertoi minulle muutakin jumaliensa teoista. Aluksi hän kertoi Albasta. Alba oli ensimmäinen nainen jonka kanssa Cernunos, ensimmäinen metsästäjä, muodosti pyhän liiton niin että maa ja kuningas ovat yhtä. Sarvipäämies-Cernunos myös asetti ikuisen lain, jonka mukaan kuningas voi hallita vain kahdeksen vuotta ennen kuin hänen verensä lasketaan jälleen Danun, maaäidin, kohtuun.

Bran Siunattu oli jumalattaren valittu, mutta kieltäytyi kuolemasta, kun hänen aikansa oli tullut, ja repi näin maailman kahtia. Jumalatar langetti hänen päälleen tämän takia kirouksen. Ninwen mukaan minun ja veljeni kohtaama päätön piru oli Branin ruumis, joka turhaan etsii päätään.

Minulle sarvekkaasta Cernunosista tuli mieleen Mooses, joka asetti Lain, ja jolla joidenkin tarinoiden mukaan oli sarvet, kun tämä laskeutui tapaamasta Herra Jumalaa ja tämän enkeliä. Ehkäpä pakanat olivat olivat tulkinneet Herran Enkelin jumalattareksi, ja olivat ymmärtäneet osan Mooseksen Laista väärin.

Toukotulilta lähtiessäni Sir Accowale vetosi vielä minuun, että minun pitäisi yhdistää eteläisen metsän ja Sarumin joukot yhteen antamalla tyttäreni kasvatettavaksi papittarille. Pyhän näkyni takia olin varma siitä, että uskontomme olivat pohjimmiltaan yhtä, ja sanoin omasta puolesta suostuvani. Minun olisi kuitenkin puhuttava aiheesta vaimoni kanssa, kyse oli myös hänen tyttärestään.

Kesällä kuulin huhun Kuningas Utherin hovista, jonka mukaan Herttua Gorlois ja Lady Ygraine olivat paenneet kuninkaan luota, rikkoen kuninkaan vieraanvaraisuutta vastaan. Kuningas oli pitänyt Sir Gorloisia vieraanaan aina viime vuodesta lähtien, vaikka syytä ei tiennyt kukaan. Herttuan pakenemisessa oli selvästi jotain outoa, ja huhuttiin, että hän sai jonkinlaista yliluonnollista apua. Vähän myöhemmin kuulin huhun Jaarli Robertin hovista, että Kuningas Uther ja Prinssi Madoc olivat marssimassa sotaan Cornwallia ja Gorloisia vastaan. Jaarli Robert vapautti meidät palveluksesta viime vuoden sotakuntomme – ja myös haavojemme – takia. Kolmas huhu, jonka kesällä kuulin Kuningas Utheriin liittyen oli onneksi hyvä: Sir Uther oli lopulta valittu Suuren Collegiumin toimesta koko Britannian Suurkuninkaaksi ja Suojelijaksi.

Tapasin Sir Brandenin kesän aikana, ja puhuimme tekemästäni Oikean Ritarin Valasta. Sir Brandenin oli kuullut, että muutkin ritarit olivat vannoneet saman valan, ja oli sitä mieltä, että olin aloittanut jotain suurenmoista. Brandenin mukaan minun pitäisi kuitenkin tehdä jotain vielä suurempaa, että valani ei vain jäisi muutaman ritarin henkilökohtaiseksi valaksi. Sir Branden halusi, että alkaisin johtamaan valan vannoneita ritareita, ja että yrittäisin saada jonkun suuremman muutoksen aikaan valtakunnassa. Sir Branden halusi tehdä maailmasta oikeudenmukaisemman, ja halusi että minä tekisin oman osuuteni. Pikkuserkkuni myönsi, että ei ollut itse kovin hyveellinen ritari, mutta kertoi, että inspiroin myös häntä, ja että hän myös voisi vannoa Oikean Ritarin Valan. Kerroin Sir Brandenille pahoista teoistani, ja sanoin, että minua ei kannata ihannoida liikaa. Sir Branden puolestaan kertoi minulle omasta suhteestaan Lady Anneen. Lopulta vetäydyin kappeliin rukoilemaan Herra Jumalalta johdatusta tuon vaikean asian kanssa.

Rukoilin koko yön, ja aamuyöstä melkein nukahdin. Säpsähdin siihen, kun olin kaatanut edessäni palavan kynttelikön, joka oli sytyttänyt seinäryijyn palamaan. Heitin ryijyn maahan, ja tukahdutin alkavan palon. Vasta tuossa vaiheessa tajusin, että tuli oli polttanut ryijyyn kirjaillun pensaan. Palavasta pensaasta mieleeni muistui tarina Mooseksesta, ja siitä miten hän ei halunnut olla kansansa johtaja, kun Israelilaiset pakenivat Egyptin maasta. Herra Jumala lähetti Mooseksen avuksi hänen puheenlahjoistaan tunnetun sukulaismiehensä Aaronin, ja yhdessä he tekivät suuria tekoja. Tiesin mitä Jumala yritti minulle kertoa, ja seuraavana aamuna sanoin suostuvani Sir Brandenin ideaan ritarien johtamisesta, mutta vain sillä ehdolla, että hän puhetaitoisena miehenä olisi minua tukemassa. Sir Branden suostui tähän. Ratsastimme Lady Elunedin maille Pyhän Celestianuksen kappelille, jossa Sir Branden vannoi valansa. Vannoimme myös käännyttävämme kumpikin vähintään yhden uuden ritarin Oikeamieliseksi Ritariksi.

Myöhemmin kesällä ratsastimme Sir Brandenin kanssa tienristeykseen lähellä Salisburyn jaarlikunnan rajaa, emmekä päästäneet ketään ritaria ohitsemme ennen kuin he ottelivat meitä vastaan. Samalla puhuimme kohtaamillemme ritareille Oikeamielisen Ritarin Valasta. Minä käännytin tuona kesänä Sir Bleidin Jagentin jaarlikunnasta sekä ystäväni Sir Adrielin, joka oli mennyt naimisiin Lady Alwenin kanssa osana toukotulien juhlaa. Sir Branden käännytti puolestaan neljä ritaria vannomaan valan. Sir Branden oli selvästi paljon parempi mies kuin itse halusi myöntääkään!

Sadonkorjuun lähestyessä kuulin huonoja uutisia Cornwallista. Huhujen mukaan sekä petollinen Herttua Gorlois että Prinssi Madoc olivat kuolleet sodassa. Jos huhut pitivät paikkansa, niin valtakunta oli ilman perillistä!

Talven aikana totuus paljastui: Prinssi Madoc oli kamppaillut sankarillisesti Sir Gorloisia vastaan, ja surmannut tämän kaksintaistelussa, kun petollinen herttua oli hyökännyt keskellä yötä prinssin leiriin. Prinssi Madoc oli hengissä, ja oli lopettanut herttuan kapinan yhdellä miekan iskulla!

Ylikuningas Uther meni naimisiin herttuatar Ygrainen kanssa.

Herran Vuosi 495 – Villimetsän Lumo

Talven aikana puhuin vaimoni kanssa Sir Accowalen pojan kasvattamisesta, ja siitä, että meidän pitäisi vastavuoroisesti antaa tyttäremme kasvatettavaksi Ninewelle. Vaimoni ei tietenkään pitänyt asiasta. Minäkään en olisi halunnut luopua Lunettesta, Andrianasta tai Celestinasta. En halunnut painostaa Jeannea, ja puhuimme asiasta useampaan otteeseen rauhassa. Kerroin Graalin Malja -näystäni pakanoiden luona, ja siitä että he myös palvoivat tuota pyhää astiaa, johon Herran Kristuksen Veri oli vuodatettu maailman syntien vuoksi. Puhuin myös siitä, miten Joosef Arimatialainen oli aikoinaan tuonut Graalin Britanniaan, ja kunnioittanut sitä yhdessä pakana-druidien kanssa. Viikkojen mittaan vaimoni lämpeni ajatukselle tyttäremme kasvattamisesta muualla kuin kodissamme. Sovimme, että vaimoni synnyttäisi vielä yhden tyttären, joka annettaisiin pakanoille kasvatettavaksi.

Kevään tullen veljeni Sir Accowale tuli vuosittaiselle vierailulleen. Olin odottanut tapaamista innolla, ja niin selvästi oli myös Accowale, joka tervehti minua sydämellisesti. Tiesin veljeni elinajan olevan vähissä, ja vuosi vuodelta tuntui yhä tärkeämmältä nähdä häntä. Kerroin hänelle päätöksestä tyttäremme suhteen, ja vaihdoimme muutenkin kuulumisia. Veljeni ei ollut nähnyt Lady Elunedia viime kevään jälkeen, kun oli paljastanut tälle, että hänelle oli vain muutama elinvuosi aikaa jäljellä. Accowale oli huolissaan siitä, mitä Lady Eluned ajatteli hänestä nyt, ja että suostuisiko tämä ylipäätänsä puhumaan veljeni kanssa. Kuuntelin veljeäni, niin kuin hänkin oli aikaisemmin kuunnellut minun murheitani, ja yritin antaa hänelle neuvoja parhaan taitoni mukaan. Lopulta kuitenkin totesin, että on varmasti parempi, jos Accowale juttelisi Elunedin kanssa asiasta mahdollisimman suoraan. Veljeni oli samaa mieltä, mutta ei tavalliseen tapaan jatkanut kohti Lady Elunedin maita, vaan palasi kotiinsa keräämään rohkeuttaan.

Viikko veljeni vierailun jälkeen oli tarkastamassa kevätkylvöjä, kun Sir Adriel ratsasti mailleni, ja halusi puhua kahden kesken kanssani. Kierreltyään asiaa hetken Sir Adriel alkoi puhua Oikeamielisen Ritarin valoistaan, ja siitä miten oli mahdollisesti rikkonut niitä. Adriel kertoi, että oli ollut jo monta vuotta suhteessa avioliitossa olevan naisen kanssa – ja vieläpä emäntänsä sisaren, Lady Rendalan!

Vaikka oli tavallista, että ihmiset lankesivat aviorikokseen, niin yllätyin silti Sir Adrielin tunnustuksesta. Sir Adriel oli aina vaikuttanut hyveelliseltä mieheltä, eikä hänellä ollut tapana juosta naisten perässä vaikka tilaisuuksia olisi varmasti ollut. Kaiken lisäksi hän ei ollut kertonut tilanteesta vaimolleen Lady Alwenille, ja halusi siksi purkaa tuntojaan minulle. Tilanne vaikutti sangen oudolta ottaen huomioon, että Lady Rendala oli jonkinlainen velhotar, joka vietti aikaansa Sir Dariasin kanssa. Selvisikin, että Lady Rendala oli juottanut jonkinlaista huumaavaa juomaa Sir Adrielille, ja tuo juoma sumensi Adrielin mielen aina kun nämä tapasivat.

En osannut auttaa miestä enempää, joten kehotin Sir Adrielia puhumaan Lady Elunedin ja tämän siskon Sisar Indegin kanssa aiheesta. Ehdotin Adrielille myös, että tämä puhuisi vaimonsa kanssa, vaikka asiaa ei varmaankaan olisi helppoa kertoa. Lopuksi muistutin Adrielia, että hän ei kuitenkaan ollut rikkonut Oikeamielisen Ritarin valaansa minun mielestäni, mutta olisi varmaan hyvä, jos hän puhuisi papin kanssa synneistään.

Kesällä palattuani Jaarli Robertin ritarinpalveluksesta Sir Brandenilta tuli viesti hänen eteläisiltä tiluksiltaan. Hänen vaimonsa Lady Guinevere oli edelleen kuoleman vaarassa vaikean synnytyksen jälkeen. Sir Branden ja Guineveren äiti Lady Eluned olivat lähdössä Stevingtonin kaivolle itäiseen Villimetsään kysymään lumotulta kaivolta neuvoa. Päätin lähteä mukaan auttamaan tovereitani. Olinhan itsekin nähnyt Lady Elunedin talossa miten Lady Guivenere oli kasvanut tytöstä naiseksi, ja näin koin auttamisen velvollisuudekseni. Päätin itse kysyä kaivolta keinoa voittaa Sir Darias.

Sir Brandenin tiluksille oli kerääntymässä väkeä tehtäväämme varten. Sir Branden kertoi minulle, että Lady Elunedin eteläisille tiluksille oli hyökännyt rosvojoukko, joka oli etsinyt minua. Olisin halunnut kohdata rosvot kasvotusten, mutta Sir Brandenin mukaan se voisi odottaa. Hän lähettikin sanan Oikeamielisen Ritarin valan vannoneille ritareille rosvoista, ja siitä että emme voineet itse kohdata rosvoja nyt. Sir Trask ja Sir Bleid lupasivatkin auttaa asian kanssa. Lähetin vielä perheeni varmuuden vuoksi turvaan Lady Elunedin rakennuttamaan linnoitukseen ennen kuin lähdimme ratsastamaan kohti itäistä Villimetsää.

Ratsastimme Villimetsäksi kutsuttiin metsään syvemmälle. Pian kaikki vaikutti suuremmalta ja mahtavammalta: puut ulottuivat korkeammalle, värit olivat vihreämpiä ja metsä tuoksui syvemmin kuin koskaan aikaisemmin. Metsä oli todellakin lumottu. Sisar Indeg, Sir Accowale ja Lady Alwen osasivat kertoa metsästä parhaiten. Metsän hallitsija oli keijukuningas Madog, jolla oli hyenoiksi kutsuttuja lumottuja koiria palveluksessaan. Hyenoilla oli kuulemme jonkunlainen loitsu, jolla pystyivät kivettämään ritarin paikoilleen, jos kiersivät tämän varjon kolme kertaa ympäri.

Minä ja Lady Alwen olimme parhaat metsästäjät, joten johdimme joukkoa. Metsässä oli vaikeaa liikkua, mutta sattumalta löysimme polun, jota pitkin lähdimme matkaamaan.

Hetken päästä suuri parvi puluja alkoi seuraamaan meitä. Pulut lensivät yllättävän lähelle vaikka hätistimme niitä pois tieltä. Tuntui, että kyseessä oli jonkinlainen kirous tai koitos. Päätinkin olla kiinnittämättä puluihin sen suurempaa huomiota; olisin näyttänyt vain naurettavalta, jos olisin lähtenyt jahtaamaan puluja pitkin metsää, eikä sellainen sovi ritarin arvolle. Kaikki muutkin selvisivät meitä vainoavista puluista, ja pian ne jättivätkin meidät rauhaan.

Pulujen kaikottua kohtasimme aukiolla suuren wyrmin, jonka suomut välkkyivät eri värisinä auringossa, kun se käänsi päänsä kohtaamaan meidät. Sir Branden yritti puhua ensin wyrmille, mutta pian tuo hirviö hyökkäsi Sir Brandenin kimppuun samalla kun Lady Alwen ja minä hyökkäsimme auttamaan muiden ritarien suojellessa Ladyjä. Lady Alwen suojasi hevostani torjumalla wyrmin hännässä olevan luisen piikin samalla kun iskin peitseni wyrmin läpi naulaten tämän vasten maata. Wyrmin nahka hohti edelleen vaihtuvissa väreissä, ja päätin nylkeä käärmeen ja ottaa nahan talteen voitonmerkkinä.

Olimme matkannut koko päivän ja jouduimme leiriytymään yöksi metsään. Sir Gabriel ja Lady Indeg puhuivat keskenään, ja oli selvää että Sir Gabriel oli rakastunut nunnaan. Sisar Indeg kertoi, että Lady Elunedin nuorin tytär Ceridwen oli kaapattu keijujen toimesta, ja vaihdettu Vaihdokkaaseen. Lapsen menettäminen tuntui olevan raskaampaa sisar Indegille kuin Lady Elunedille, ja Sir Gabriel tarjoutuikin kysymään apua kaivolta sisar Indegin puolesta. Myös Lady Eluned ja Sir Accowale sekä Sir Adriel ja Lady Alwen päätyivät setvimään omia rakkausongelmiaan. Yritin olla kuuntelematta heidän asioitaan, ja mietin miten onnellinen olinkaan oman Jeanneni kanssa. Meilläkin oli ollut omat ongelmamme ja surumme, mutta olimme selvinneet niistä, koska olimme luottaneet toisiimme ja siihen, että Herra antaa vain sen verran vaikeuksia kuin jokainen jaksaa niitä kantaa.

Aamulla olimme valmiita jatkamaan matkaa, mutta huomasimme, että heräsimme eri paikasta kuin mihin olimme illalla leiriytyneet. Polku jatkui eteenpäin, ja edessämme oli unikkojen peitossa oleva keto. Lähtiessämme ylittämään ketoa huomasin miten uupuneeksi tunsin itseni, ja miten kaukaiselta kedon toisella puolella siintävä metsän reuna vaikutti. Taistelin itseäni vastaan, mutta nukahdin lopulta vaikka olin juuri levännyt yön rauhassa.

Havahduin siihen kun Uwain heitti vettä kasvoilleni. Aseenkantajani oli jälleen pelastanut minut. Uwain oli kietonut kasvonsa riepuun, jotta ei olisi hengittänyt unikkojen huumaavaa tuoksua. Nukahdettuani Uwain oli johdattanut hevoseni kedon yli metsään, mutta oli eksynyt muusta seurueesta. Kiitin aseenkantajaani, ja lähdimme etsimään Stevingtonin Kaivoa kaksin.

Harhailtuamme metsässä kuulimme hevosten ääniä, ja kaukaisuudessa metsän keskellä näkyi vihreä torni. Ratsastaessamme tornille tornin herra tervehti meitä ritareineen. Vihreän Tornin Paroniksi esittäytyvä ritari kutsui minut luokseen, ja tarjosi vieraanvaraisuuttaan. Kerroin että etsin Stevingtonin Kaivoa, ja paroni sanoi, että saisin vastauksen hänen Tornistaan.
Tornissa Paroni järjesti kunniaksemme suuret juhlat. Kuulosti siltä, että hänellä kävi vieraita kovin harvoin. Liha ja viini maistuivat paremmalta kuin koskaan, ja tuntui että kiinnitin niiden makuun huomiota aivan toisella tavalla kuin aikaisemmin. Seuraani liettäytyi Paronin tytär, joka oli kovin kiinnostunut sankariteoistani. Lady yritti saada huomioni varsin suorasukaisesti, ja tunsin lihan himon houkutukset kovempana kuin koskaan, mutta lopulta työnsin Ladyn sivuun ja kerroin hänelle olevani naimisissa ja rakastavani vaimoani. Lady suostui lopulta kertomaan missä Stevingtonin Kaivo on, ja toivotti minut tervetulleeksi toistekin Torniin. Uwain oli syöpötellyt ja juopotellut koko aikamme tornissa, ja jouduin raahaamaan hänet väkisin pois, muistuttaen että hän oli vannonut seuraavansa minua minne tahansa.

Vihreän Tornin paronin tyttären neuvoille löysimme Kaivon, jonka muu seurua oli löytänyt jo aikaisemmin. Sir Accowale kertoi, että kaivoa suojeleva nainen yrittää vietellä kaikki kaivolle ratsastavat ritarit. Olin kuitenkin kohdannut jo vastaavan haasteen Vihreässä Tornissa, joten se ei minua pelottanut, ja ratsastinkin kaivolle, kun oli minun vuoroni. Kaivon valtiatar ymmärsi pian, että olin uskollinen vaimolleni, ja tarjosikin minulle vettä kaivosta. Vesi virvotti janoni täysin, ja maistui raikkaammalta kuin koskaan. Kaikki aistini olivat elossa samalla tavalla kuin katsoessani Lady Jeannen silmiin. Katsoin kuvajaistani kaivosta ja huomasin, että silmäni olivat muuttuneet syvän vihreiksi. Kahmaisin vettä uudelleen suuhuni, ja tällä kertaa näin näyn vihollisestani Sir Dariaksesta.

Näin Sir Dariaksen sadoissa eri taisteluissa eikä hänestä koskaan vuotanut verta. Lopulta näin nuoremman Dariaksen jäätyneen järven jäällä huutamassa tuskissaan kun jään kylmyys poltti Sir Dariaksen ihon rikki. Kuulin haudantakaisen äänen ja sieraimiini tunki kalmon löyhkä. Ääni kirosi Dariaksen ja sanoi, että Darias palvelee nyt häntä, eikä Dariaksen kehoon tehoaisi enää miekka, eikä keihäs eikä tuli.

Säpsähdin näystä hereille ja tajusin, että haudantakainen ääni kuului Mustalle Erakolle, josta olin kuullut aikaisemmin.

Kaikki muutkin olivat saaneet vastauksen kysymyksiinsä, joten matkasimme Sir Brandenin johdolla etsimään parannuksen Lady Guineverelle. Sir Branden löysi lähteen, jonka reunalle oli kahlittu kultainen juoma-astia. Brandenin ottaessa kupin irti paikalle lehahti puluja, jotka kirosivat Sir Brandenia ihmisäänellä, ja sanoivat, että kuppi ei kuulu Brandenille. Pakenimme paikalta, eivätkä pulut seuranneet meitä tuolla kertaa.

Päästyämme takaisin Lady Guinevere parantui kupin taikuuden ansiosta, kuten kaivo oli luvannut. Vaikka kuppi vaikutti lumotulta ja pyhältä, niin en uskonut sen olevan Graalin Malja. Sir Brandenin maita suojanneet Sir Bleid ja Sir Trask kertoivat, että yrittivät kohdata rosvot, mutta nämä olivat paenneet. Koska rosvot olivat etsineet nimenomaan minua, niin päätin kohdata heidät itse.

Lady Guineveren parannuttua puhuimme Sir Brandenin kanssa valtakunnan tilasta. Ylikuningas Uther oli saanut perillisen, ja oli kyllästynyt sotiin, eikä aikonut kohdata sakseja hetkeen, jos ei ollut pakotettu siihen. Prinssi Madoc puolestaan oli keittänyt monet Cornwallin ritarit hengiltä rangaistuksena kapinasta. Meistä molemmista rangaistus tuntui kohtuuttomalta, ritarithan olivat vain seuranneet lordiaan, kuten heidän valansa mukaan tulee tehdä. Päätimmekin lähteä puhumaan Brandenin kanssa Cornwallin ritareille Oikeamielisen Ritarin valasta, toivoen, että se antaisi heille omanarvontuntoa vaikeina aikoina.

Valtasimme Cornwallin tärkeimmän sillan, emmekä päästäneet ritareita ohitsemme ennen kuin olivat otelleet ja jutelleet kanssamme. Minä taitoin peistä ritareiden kanssa, kun Branden puhui heille. Sir Brandenin isoisä oli ollut aikanaan samassa tilanteessa kuin Cornwallin ritarit pitäessään valansa seuratessaan Vortigernia. Sir Brandenin mukaan tuossa tilanteessa olevat ritarit tarvitsivat nimenomaan uskoa siihen, että valojen kunnioittaminen oli tärkeää, sillä olivathan he menettäneet jo omaisuutensa. He voisivat säilyttää kuitenkin kunniansa, ja se oli tärkeää.

Matkamme Cornwalliin oli onnistunut, ja monet ritarit vannoivat uuden valan.

Vaimoni hoiti tilustamme paremmin kuin koskaan, ja myimme viljaa kauppiaille Silchesteriin asti. Talvella teetätin vaatturilla monivärisestä wyrminnahasta vaimolleni kauniin puvun.

Herran Vuosi 496 – Vanhat Synnit

Kevään tullen odotin Sir Accowalea vierailulle kotiini, mutta hänestä ei kuulunut mitään koko keväänä. Veljeni kuoleman aika ei olisi vielä vuoteen, joten en pelännyt hänen puolestaan. Sir Accowalella oli varmasti hyvä syy poissaoloonsa. Kylvöjen päätyttyä lähdin vierailemaan Lady Elunedin luona.

Lady Eluned oli ollut eteläisen metsän paronitar jo monta vuotta palkkiona teoista, joita hän oli avullani suorittanut Prinssi Madocille. Lady Eluned oli kunnostanut Sir Gorboducin vanhan tornin rakennustaitoisten oppineiden avulla. Tornin rauniot olivat ilmeisesti vanhat roomalaiset rauniot, ja paikan roomalainen nimi arkkitehtien mukaan oli Camelot. Sir Gorboducin karkoituksen jälkeen ihmiset alkoivat kutsua metsää Camelotin Metsäksi, ja Lady Elunedia Camelotin Paronittareksi.

Puhuimme Lady Elunedin kanssa Camelotin varustamisesta ritareilla, ja rosvojen karkoittamisesta Camelotin metsästä. Olimme puhuneet Sir Brandenin kanssa Oikeamielisten Ritarien talon perustamisesta, jossa ritarit voisivat tavata. Camelotissa olisi hyvää tilaa salille, joten kysyin asiasta Lady Elunedilta. Lady Eluned lupasi Camelotista tilan salillemme, varsinkin jos maksaisimme sen rakennutuksen itse. Lady Eluned oli saanut valmiiksi kirjoittamansa ritarioppaan, josta oli tietysti mielissäni. Kysyin Lady Elunedilta myös Sir Accowalesta, mutta veljeäni ei ollut näkynyt hänenkään maillaan tuona keväänä.

Seuraavaa päivänä olin harjoittelemassa Sir Magloasin kanssa kun Sir Gibno, Sir Gabrielin vanhempi veli, ratsasti paikalle. Sir Gibno oli etsimässä minua ja Lady Elunedia, koska olimme käyneet itäisessä Sauvagen Metsässä, ja tuohon metsään Sir Gibno oli matkaamassa. Sir Gibno pyysi minua mukaansa tehtävälleen. Hän oli etsimässä aarnikotkan sulkaa – ilmeisestikin jonkun naisen pyynnöstä. Lähdin auttamaan Sir Gibnoa innoissani, koska olin kaivannut koko talven ajan takaisin tuohon lumottuun metsään.

Sir Gibnon tehtävä kuulosti kuitenkin oudolta. Tiesin, että hän oli kunniallinen kristitty, ja myös sen että hän oli naimisissa. Lady Eluned lähti ritareineen mukaamme, koska hänen nuorin tyttärensä oli vielä metsän kuninkaan vankina. Sovimme, että pyytäisimme Sir Brandenin mukaamme, ja että tapaisimme hänen tiluksillaan viikon kuluttua. Noustessani ratsun selkään ratsastaakseni kotiini näin loisteliaaseen Pyhän Celestinuksen kappeliin, jonka Lady Eluned oli rakennuttanut, ja tiesin, että minun pitäisi tunnustaa vanha syntini Lordi Robertille.

Sarumissa kerroin Lady Orlandelle mitä aion tehdä, ja pyysin hänet mukaani tapaamaan Lordi Robertia. Kaikkien noiden vuosien jälkeen tunnustin lopulta Lordilleni miten hänen oikea kätensä Sir Gondris oli aikanaan kuollut; kuinka olin huutanut Sir Gondrisille mielettömän haasteeni ja kuinka saksiberserkkerit olivat lyöneet tuon suuren ritarin maahan kuolleena. Lordi Robert tulistui minulle, ja syytti minua petturuudesta ja murhasta. Lankesin polvilleni lordini edessä, ja pyysin, että hän oikeamielisenä miehenä rankaisisi vain minua, eikä perhettäni.

Vannoin tappavani Sir Dariasin kostona Lordi Robertin pojan ja vaimon murhasta. Jaarli Robert suostui tähän, mutta antoi minulle toisenkin tehtävän. Prinssi Madoc oli pyytänyt vapaaehtoisia erittäin vaaralliselle tehtävälle saksien sydänmaille. Lordini käski minut johtamaan Salisburylaisia ritareita Prinssi Madocin alaisuudessa. Nousin ja kiitin lordiani siitä, että sain mahdollisuuden todistaa uskollisuuteni hänelle. Myöhemmin Lady Orlande kiitti minua syntieni tunnustamisesta, ja kutsui minua todelliseksi ritariksi sanoen vielä, että asia sukujemme välillä on kunnossa. Kiitin Ladyä, ja lukkiuduin kappeliin yöksi rukoilemaan Herran ja hänen Pyhimystensä tukea tuleviin koitoksiini.

Tapasin toverini Sir Brandenin tiluksilla, kuten olimme sopineet. Ratsastimme Sauvagen Metsän reunaan, ja aloin johtaa joukkoamme syvemmälle metsään. Metsässä tunnuin unohtavan kaikki maalliset murheeni, ja johdatin joukkoamme nopeammin ja nopeammin metsän siimekseen. Jossain vaiheessa huomasin, että toverini eivät olleet pysyneet perässäni Sir Gibnoa lukuunottamatta. Sir Branden pärjäisi yksinkin, mutta olin huolissani Lady Elunedista.

Jonkun ajan kuluttua löysimme kokonaan punaisen tornin, josta vastaamme ratsasti punaisilla hevosilla punaisiin vaatteisiin pukeutuneita ritareita. Punaisen Linnan Paroni Sir Yves tervehti meitä. Hän kertoi, että tuntee koko metsän, ja voisi opastaa meidän mihin tahansa halusimmekin, mutta vain jos ratsastaisimme kilpaa hänen kanssaan. Suostuimme tähän, ja Sir Yves kertoi kisan ehdot: meidän piti nimetä asia, jota rakastimme eniten koko maailmassa, ja jos häviäisimme, niin menettäisimme sen. Voitimme tai hävisimme, niin Sir Yves opastaisi meidät etsimämme asian luokse. Sir Gibno nimesi rohkeasti päämääräkseen Aarnikotkien Vuoren, ja kalleimmaksi asiaksi Prinssi Madocin arvostuksen.

Itse halusin löytää tieni Keijukuningas Madogin saleihin, mutta päätin, että minun olisi pelastettava Lady Eluned ensin, ja nimesin hänen olinpaikkansa päämääräkseni. Rakastin Lady Jeannea enemmän kuin mitään, mutta en voisi asettaa rakkauttani panokseksi kilpaan, ja näin kerroin myös Sir Yvesille. Sir Yves nimesi hinnaksi sen, että tulisin palvelemaan häntä vuodeksi silloin, kun hän pyytäisi. Sieluni ja aistini olivat elossa metsässä aivan eri tavalla kuin Lordini mailla, joten suostuin ajattelematta. Sir Yves nousi syvänpunaisen ratsuhevosensa selkään, ja aloitimme kisan.

Ratsastin niin kovaa kuin pystyin, mutta metsän puut tuntuivat väistyvän sivuun Sir Yvesin ratsun tieltä, enkä lopulta pysynyt hänen perässään. Sir Gibno ratsasti paremmin kuin kukaan tuntemani ritari, ja ylittikin maaliviivan samaan aikaan Sir Yvesin kanssa. Koska kukaan ei osannut sanoa kumpi voitti, niin Sir Gibno haastoi Sir Yvesin uimakisaan. Sir Gibnon ja Sir Gabrielin suku oli tunnettuja uimareita, ja Sir Gibno oli jo melkein voittamassa kisan, kunnes Sir Yves muuttui taikuudellaan loheksi ja syöksyi voittoon. Onnittelin Sir Gibnoa ennennäkemättömästä ratsastuksesta, ja toivotin hänelle hyvää onnea tehtävällään.

Löysin Lady Elunedin helposti Sir Yvesin neuvoilla jonkinlaisen kivikehän luota. Lady Eluned vaikutti varsin tyytyväiseltä jostain syystä, eikä hänelle ollut sattunut mitään pahaa sillä aikaa kun olin poissa. Yritimme vielä löytää tiemme Keijukuninkaan hoviin, mutta metsän polut ohjasivat meidän ulos metsästä. Jotenkin minusta tuntui, että Lady Eluned ei välittänyt Ceridwen-tyttärestään niin paljoa kuin Lady Guineveresta tai muista lapsistaan. En tietenkään sanonut tuota ääneen, mutta en voinut välttyä noilta ajatuksilta.

Palatessa kotiini vaimoni juoksi minua vastaan, ja kertoi, että rosvot olivat hyökänneet kotiimme. Paaluvarustus oli kuitenkin estänyt rosvoja, ja nämä olivat saaneet vangikseen vain veljeni Kernin.

Herran Vuosi 496 (jatkuu) – Keijukuninkaan Hovi

Lähdin saman tien pelastamaan Kerniä rosvojen kynsistä. En ehtinyt edes kutsua muita ritareita apuun, koska halusin yhyttää rosvot ennen kuin ne koirat kerkiäisivät tekemään jotain peruuttamatonta veljelleni. Lähdin jäljittämään rosvoja aseenkantajani Uwainin kanssa eteläistä Camelotin Metsää kohti. Matkalla kohtasin onnekseni Sir Traskin ja Sir Bleidin, joista kumpikin oli vannonut Oikeamielisen Ritarin valan. Sir Trask ja Sir Bleid olivat yrittäneet kohdata rosvot jo vuosi sitten, joten he liittyivät innokkasti auttamaan minua tehtävälläni.

Metsässä rosvot olivat paenneet rikkonaiselle maalle, enkä löytänyt reittiä, jota pitkin olisin voinut seurata heidän jälkiään ratsuni kanssa. Samalla sain suunnitelman rosvoja vastaan, ja käskin Sir Bleidin ja Sir Traskin kiertää rosvojen selustaan, ja hyökkäämään silloin kuin antaisin merkin heille. Jatkoin jälkien seuraamista, ja pian löysinkin rosvot aukiolta odottamassa minua Kern sidottuna ja suukapuloituna.

Umpikypäräinen rosvopäällikkö alkoi loukkaamaan kunniaani suureen ääneen. Vastasin samalla mitalla takaisin, ja tajusin, että rosvopäällikkö oli aikanaan Sir Gorboducin alaisuudessa taistellut rosvo, joka melkein surmasi minut, kunnes Sir Accowale löi rosvon maahan. Rosvopäällikön hevonen oli raahannut isäntänsä turvaan samalla ruhjoen tämän hirvittävällä tavalla.

Samalla huomasin, että kivikon takana päällikön sivustassa oli neljä miestä odottamassa minua varsijousten kanssa. Lähestyin rosvoja, ja kaivoin rahakukkaroni esiin luvaten heille hopeaa veljeni hengestä. Heitin kolikoita sekä aukiolla olevien rosvojen jalkoihin että kivien takana piileskelevien murhamiesten lähelle. Osa rosvoista alkoi kahmia kolikoita talteen, jolloin huusin sotahuutoni ja syöksyin umpikypäräisen päällikön kimppuun toivoen, että Sir Bleid ja Sir Trask hoitaisivat oman osuutensa.

Toverini eivät pettäneet minua, ja nopean taistelun jälkeen löin rosvopäällikön toisenkin silmän sokeaksi, ja surmasin tämän samalla kun Sir Trask ja Sir Bleid hyökkäsivät varsijousimiesten kimppuun. Osa rosvoista pakeni, mutta kolmistaan surmasimme suurimman osan, jättäen kuitenkin yhden henkiin. Taistelun jälkeen vapautin veljeni, joka halasi minua ja lupasi tunteen puuskassa totella minua tästä lähtien. Löin rosvopäällikön kädet ja pään irti, ja laitoin ne esille Camelotin porteille. Henkiin jääneen rosvon lähetin hirtettäväksi Sarumiin, koska hän oli ryöstellyt Lordi Robertin maita.

Palattuani kotiin makasin vaimoni kanssa väsyneenä sängyllämme. Kerroin Lady Jeannelle miten oli lopulta tunnustanut syntini Lordi Robertille Sir Gondrisia koskien. Vaimoni ihmetteli, että miksi olin tehnyt sen, ja samalla vaarantanut perheemme. Kerroin, että en voinut elää valheessa, ja olla monien ritarien ihailema, jos en itse täyttänyt niitä vaatimuksia, mitä odotin muilta, ja mitä muut odottivat minulta. Lady Jeanne sanoi, että välillä voisi kuitenkin käyttää järkeään. Vastasin, että rakastin häntä yli kaiken, ja Herra oli siunannut minua hyvällä onnella, mutta joskus miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä.

Olimme lähdössä taas Sauvagen Metsään pelastamaan Lady Elunedin tytärtä keijukuninkaalta. Matkasinkin Lady Elunedin tiluksille, jossa kohtasin kaksoisveljeni Sir Accowalen. Sir Accowale oli juuri poistumassa, mutta näin että häntä painaa selvästi jokin. Kysyin asiasta, ja sain vastaukseksi sen, että hän oli ollut Celestinuksen kappelissa rukoilemassa Herraa, ja oli miettinyt vakavasti kristinuskoon kääntymistä. Olin yllättynyt ja onnellinen veljeni puolesta, mutta tilanne ei ollutkaan niin yksinkertainen.

Kuulin palvelusväeltä, että papitar Ninewe oli käynyt Lady Elunedin luona riitelemässä Accowalen mahdollisesta kääntymisestä. Ilmeisesti eteläistä metsää kohtaisi nälänhätä ja kuolema, jos Sir Accowale kääntyisi kristityksi, eikä uhraisi itseään pakanoiden riitissä. Ninewe oli uhannut myös sodalla Lady Elunedia, joka oli ilmeisesti Accowalen kääntymisajatusten takana. Kysyin asiasta myös Lady Elunedilta, ja sain vastaukseksi, että hän ei halunnut, että Sir Accowale uhraa itsensä jonkun pakanajumalan oikkujen takia.

Olimme lähdössä Sir Magloasin, Lady Elunedin, sisar Indegin ja Sir Gabrielin kanssa matkaan, mutta Sir Ergil ja Sir Accowale puuttuivat. Lähdimme Sauvagen Metsää kohti, ja löysimme heidät taistelemassa läheisestä metsiköstä verissä päin. Lady Eluned keskeytti taistelun, ja läksytti kumpaakin, josta nöyrtyneinä Sir Accowale ja Sir Ergil liittyivät joukkoomme. Sisar Indeg sitoi Sir Ergilin haavat, ja minä tein saman veljelleni. Sir Accowale kertoi minulle, että Sir Ergil oli haastanut Accowalen kaksintaisteluun – ilmeisesti Lady Elunedin tähden. Sanoin, että keijumetsässä meidän pitäisi pitää yhtä, ja he voisivat hoitaa omat asiansa myöhemmin.

Sauvagen Metsä oli täynnä ihmeitä, ja huomasin kaipaavani sinne yhä enemmän. Tuntui siltä, että itse Metsä olisi kutsunut minua syvemmälle itseensä. Olin matkannut monesti aikaisemminkin Metsän polkuja, ja monesti ratsasatin pois polulta ilmassa leijeilevan musiikin suuntaan, niin palasin aina takaisin ystävieni seuraan jatkaaksemme matkaa.

Matkalla keijukuninkaan hoviin kohtaisin jälleen uskomattomia näkyjä: pieniä keijulintuja, jotka räpyttivät siipiään niin nopeasti, että ne katosivat näkyvistä, jalopeurojen jälkiä sekä elefantteja. Elefantit olivat mystisiä eläimiä, joitä ei elänyt muualla britanniassa. Ne olivat siveyden perikuvia: elefantit eivät lisääntyneet parittelemalla vaan syömällä jonkun lumotun puun oksia. Elefantit toivat mieleeni Herran Inkarnaation sekä Neitsyt Marian. Ratsastaessani mietiskelin noita pyhiä mysteerejä, ja lopulta saavuimme keijukuninkaan linnalle.

Linnoitus oli suurenmoisin jonka olin koskaan nähnyt. Näytti siltä, että puut ja hakatut kivet limittyivät toisiinsa saumattomasti. Keijukuninkaan alamaiset ottivat meidät vastaan, ja ohjasivat meidät suureen vastaanottosaliin. Keijukuningas Madog oli kumaraselkäinen vanha mies, joka tarjosi kunniaksemme juhla-aterian. Me annoimme hänelle vastalahjaksi Lady Elunedin tilan parasta viiniä sekä hopeiset maljat. Ylenpalttisten juhlien jälkeen keijukuningas sanoi, että hänellä on valitettavasti monia asioita hoidettavanaan, ja voi kuulla asiamme vain, jos vakuutamme hänen kolme alaistaan. Tämän kerrottunaan kuningas poistui, ja kutsui paikalle kääpiön, keijuritarin sekä kuningattarensa, jonka asuun oli kirjailtu pulun kuva.

Kääpiö asetti eteemme shakkilaudan, ja sanoi, että jonkun meistä tulisi voittaa hänet pelissä. Sisar Indeg ja Sir Accowale molemmat hävisivät kääpiölle, ja tämän eläville pelinappuloille. Lopulta Lady Eluned onnistui huijaamaan voiton itselleen.

Voitettuamme kääpiön keijuritari astui esiin, ja esittele itsensä Senesalkiksi. Hän haastoi meidät haukastukseen. En ollut erityisen hyvä haukastaja, mutta otin haasteen vastaan. Nähdessäni haukat ymmärsin, että ne eivät olleet maallisia haukkoja vaan jokainen niistä kuvasi yhtä pelagiolaista hyvettä. Senesalkki kehotti minua valitsemaan yhden. Sanoin, että hyveet tukevat toisiaan eikä mikään hyve ei ole toista tärkeämpi, ja että Senesalkki voisi valita haukan, jota käytän. Senesalkki oli samaa mieltä kanssani, ja valitsi haukakseni kokonaan valkoisen Siveyden. Lähetin haukkani lentoon. Haukan iskiessä kyntensä saaliiseen muistin aikaisemmin näkemäni elefantit – tiesin, että tämä oli Herran johdastusta. Olin läpäissyt toisen kokeen.

Viimeisenä kokeena oli jutteleminen kuningattaren kanssa. Hän halusi tietää kuningaskuntamme hovin tavoista. Lady Eluned kertoi kuningattarelle erilaisista tansseista ja runoista. Kuningatar oli selvästi otettu, ja sanoi että oli oikein hyvä, että emme olleet vahingoittaneet metsässä hänen pulujaan. Sen sijaan kuningatar ei ollut mielissään siitä, että Sir Branden oli varastanut hänen kultaisen maljansa ja hajoittanut kauniin ketjun. Lady Eluned kertoi, että se oli ainut asia minkä avulla hänen tyttärensä pystyttiin parantamaan, ja että olihan Sir Branden palauttanut maljan lähteelle. Kuningatar hyväksyi tämän selityksen, ja lupasi viedä meidät miehensä luokse.

Kuningas odotti omassa huoneessaan, ja siirti paperinsa sivuun kun saavuimme. Kerrottuamme hänelle asiamme, että olimme hakemassa Lady Elunedin tytärtä Ceridweniä kuningas kutsui paikalle noin 15-vuotiaan näköisen naisen, ja kertoi että oli valmis palauttamaan Lady Indegin tyttären meille. Silmäni suurenivat kun kuulin kuninkaan sanat, mutta Lady Eluned ja Sisar Indeg eivät olleet yllättyneitä. Ceridwen juoksi Sisar Indegin luo ja halasi tätä, jonka jälkeen otti häneltä vaihdokkaan, jonka olimme tuoneet mukanamme, ja puhui tämän kanssa hetken aikaa jotain vauvojen tai keijujen kieltä.

Keijukuningas Madog sanoi järjestävänsä toiset juhlat kunniaksemme, koska hän sai niin harvoin vieraita kuningaskunnastamme. Lady Eluned otti kutsun vastaan puolestamme, mutta itse mietin vain kaikkea sitä mitä olin kuullut ja nähnyt. Oli ymmärrettävää, että Lady Eluned oli halunnut suojata sisarensa mainetta kasvattamalle tämän lapsen, mutta en mitenkään voinut ymmärtää, että mitenkä kolme vuosias Ceridwen oli kasvanut naiseksi. Siveysvalan vannoneella Sir Gabrielilla oli myös paljon ajateltavaa, kun Sisar Indeg paljasti Sir Gabrielille tämän olevan Lady Ceridwenin isä. Sisar Indeg ja Sir Gabriel poistuivat sivummalle puhumaan kahdestaan, mutta näin Sir Gabrielin polvistuvan Sisar Indegin eteen ja kosivan tätä. Itse vietin juhlat keijuritari Senesalkin kanssa puhuen.

Senesalkki puhui monista uskomattomista asioista. Hän kertoi, että Ceridwenin Pata oli aikanaan matkannut Metsän läpi, ja mitenkä hän itse oli syönyt Padasta. Pata oli kauniimpaa kuin mikään Metsässä, kauneinta mitä hän oli koskaan nähnyt. Minä kerroin hänelle nähneeni Graalin Maljan, mutta vain näyssä. Senesalkki sanoi, että olin tervetullut Metsään jos vain haluaisin. Yllätyin tarjouksesta, ja kiitin mitä nöyrimmin. Senesalkki sanoi, että minusta näki, että olin nähnyt Kauneutta, mutta Metsän polut eivät olleet aina auki, ja että polkuja tulisi matka silloin kun siihen oli mahdollisuus.

Senesalkin puheista muistin mitä veljeni Sir Accowale oli kertonut minulle aikaisemmin etelän lumotusta metsästä, ja siitä, miksi lumottu usva ja pakanat asuttivat sitä nykyään. Sir Accowale oli kuullut mitenkä papittaret olivat kuiskailleet keskenään asiasta. Papitar Ninewe oli puhunut siitä mitenkä riitti tehtiin molemmilta puolilta. Toinen papitar oli ollut samaa mieltä, ja puhunut siitä miten Bran oli repinyt maailmat erilleen, mutta nyt ne oli tuotu lähemmäksi toisiaan. Veljeni ei tarkalleen tiennyt mitä tuo kaikki tarkoitti, mutta tuntui että se oli jonkinlaista keijujen taikuutta.

Mutta olivatko keijut jonkinlaisia enkeleitä? En osannut sanoa sitä varmaksi, mutta ne kunnioittivat Graalin Maljaa ja Herran Kristuksen Verta omalla tavallaan, ja Sauvagen Metsä tuntui Paratiisilta maan päällä. Eivät kai Paholaisen demonit voineet kunnioittaa Herraa.

Toinen uskomaton tarina, jonka Senesalkki kertoi liittyi Lordi Julius Keisariin, jota kutsuttiin tuolla nimellä, koska hänestä tuli Rooman valtakunnan ensimmäinen Keisari. Sir Julius oli aikanaan vallannut Gallian ja hyökkäsi sen jälkeen Britanniaan. Sotaretkensä aikana hän matkasi Sauvagen Metsään, jossa rakastui kauniiseen keijunaiseen. Neito rakastui Sir Juliukseen, mutta ei voinut mennä kuolevaisen miehen kanssa naimisiin ellei tämä todistaisi itseään. Sir Julius vannoi tekevänsä mitä tahansa neidon takia. Keijuneito antoi tälle tehtäväksi valloittaa koko maailman, ja jos Sir Julius tekisi tämän, niin hän saisi neidon omakseen.

Senesalkin mukaan tämän takia Sir Julius alkoi sotia maanmiehiään vastaan, ja lopulta valloitti jopa Egyptin kaukaisen kuningaskunnan. Sir Julius Keisari ei koskaan palannut Britanniaan tai Sauvagen Metsään, koska hänen ystävänsä kavalsivat Sir Juliuksen tämän vihollisille, ja yhdessä he murhasivat hänet kuin Herran Jeesuksen Kristuksen. Keijuritarin mukaan Sir Juliukseen rakastunut keijuneito kävelee vieläkin järvien rannoilla laulaen surullisia lauluja tuhoontuomitusta rakkaudesta.

Seuraavana aamuna meidän oli aika palata kotiin. Tehdessämme lähtöä Sir Accowale hakeutui puhumaan Lady Elunedin kanssa. Kuulosti siltä, että veljeni oli kääntymässä kristityksi, että voisi olla Lady Elunedin kanssa ja miellyttää tätä. Sir Accowale tiukkasi Lady Elunedilta tästä ja Sir Ergilistä. Lady Eluned sanoi, että haluaa, että veljeni tekisi omat ratkaisunsa. Sir Accowale muuttui etäisemmäksi, suuteli Lady Elunedi otsalle, ja sanoi, että toivottavasti he tapaisivat seuraavassa elämässä ennen kuin ratsasti pois. Lady Eluned alkoi itkeä ja riensin lohduttamaan häntä. Minun pitäisi puhua vielä veljeni kanssa.

Paluumatkan ajan juttelin Lady Ceridwenin kanssa hänen kokemuksistaan Sauvagen Metsässä. Kuulosti siltä, että hän oli elänyt siellä viisitoista vuotta, mitä en mitenkään pystynyt ymmärtämään. Lady Ceridwen kertoi ihmeellisiä tarinoita, enkä tiennyt mitä kaikkea uskoa. Hän oli muuntautunut eläimeksi ja oppinut niiden kielen. Hän oli soittanut soittanut harppua, jonka kielet oli tehty auringonsäteistä. Hän oli kiivennyt taivaaseen asti ulottuvaan lasitorniin, josta oli nähnyt kaikkialle maailmaan, ja oli nähnyt Hyvän ja Pahan Metsän ja niiden välillä käytävän ikuisen taistelun. Lopulta Lady Ceridwen kertoi, että oli oppinut, että kuu ei loista omaa valoaan, vaan heijastaa auringon valoa ja siksi on niin paljon himmeämpi kuin aurinko. Nauroin viimeiselle tarinalle – eihän asia nyt niin voinut olla, sanottiinhan se Raamatussakin että kuu loistaa valoa!

Sadonkorjuun tullen osallistuin Sir Gabrielin ja Lady Indegin häihin Celestinuksen kappelissa. Sadonkorjuu oli hyvä, ja maassa vallitsi rauha. Sain Lady Elunedilta tontin ritareiden talolle Camelotista, ja aloitin talon rakennutuksen.

Herran Vuosi 497 – Kohtalon Vuosi

Oikeamielisten ritarien talo oli valmistunut keväällä, ja päätimme pitää talon avajaiset Pääsiäisen jälkeen. Pappi siunasi talon Pyhän Yrjänän nimeen, ja ottelin tovereitteni kanssa juhlistaaksemme tuota suurta hetkeä. Myöhemmin kun olimme sisällä syömässä ulkoa alkoi kuulua hälinää ja huutoja, että paikalla oli joku tuntematon haastaja. Puin panssarin ylleni, ja kävelin ulos talosta. Ulkona näin muutaman maahan isketyn ritarin, ja mahtavan sotaratsun selässä istuvan ritarin, jonka kilvessä ei ollut vaakunaa, ja jolla oli päässään umpikypärä. Mysteeriritari esitti haasteensa uudelleen: hän ei tunnustaisi veljeskuntaamme nimemme arvoiseksi ellei joku meistä pystyisi iskemään häntä ratsunsa selästä. Päätin ottaa haasteen vastaan, ja huusin Uwainia tuomaan sotahevoseni. Mysteeriritari otteli erinomaisesti, iskien minut melkein satulasta. Lopulta iskin peitseni keskelle vaakunatonta kilpeä, ja pudotin vastustajani maahan. Ihmeekseni ritari paljastui itse Kuningas Pellinoreksi tämän riisuessa kypäränsä!

Pyysin Sir Pellinoren liittymään seuraamme, kun hänen haavansa oli sidottu. Hän kertoi olevansa metsästämässä Pakenevaa Petoa, jota kukaan ei koskaan ollut yhyttänyt. Sir Pellinore kehui veljeskuntaamme, ja kysyinkin häneltä haluaisiko hän liittyä toveriksemme. Sir Pellinore oli kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että Herra Jumalan tuki on ainoa mitä ritari tarvitsee, mutta sanoi, että voisi tulevaisuudessa tulla poikiensa kanssa mittelemään voimiaan veljeskuntaamme vastaan. Toivotin hänet tervetulleeksi, ja kysyin puolestaan, että voisinko liittyä hänen mukaansa metsästämään Pakenevaa Petoa. Sir Pellinore toivotti minut mukaansa, mutta vannotti, että annan hänelle ensimmäisen tilaisuuden iskeä petoa, jos saamme sen kiinni. Auringon noustua lähdimme matkaan. Matkalla kohtasimme Prinssi Madocin saattueineen, joka oli menossa tapaamaan Lady Elunedia. Prinssi Madoc käski minut osallistumaan hyökkäykseen saksien maille, joka tapahtuisi kesällä.

Seurasimme Pakenevan Pedon ääntä Camelotin Metsässä, vaikka emme kertaakaan nähneet sitä. Pedon ääni oli jonkinlaista narinaa, joka tuntui kuuluvan milloin mistäkin. Kun pääsimme lähelle, niin peto pakeni nimensä mukaisesti, ja kun olimme hukanneet sen jäljet, niin se päästi uudelleen outoa ääntään kutsuen metsästysjoukkomme uudelleen sen perään. Jatkoin metsästysretkeä auringonlaskuun saakka, emmekä olleet yhtään lähempänä päämääräämme kuin auringon noustessa. Tuntui, että peto piti meitä pilkkanaan. Minulla oli velvollisuuksia kotona, ja toivotin Sir Pellinorelle hyvää metsästysonnea. Ratsastaessani pois en voinut kuin ihailla Sir Pellinoren päättäväisyyttä ja mielenlujuutta Pedon saalistamisessa. Kuningas Pellinorellakin oli velvollisuutensa kuningaskuntansa johtamisessa, mutta hän oli ilmeisesti jättänyt uskollisen senesalkin hallitsemaan sijaisenaan.

Kesä oli alkanut, ja maanviljelijät olivat suorittaneet kylvötyön, eivätkä saksit olleet uskaltaneet hyökätä vieläkään Salisburin kimppuun. Sanalla sanoen kaikki oli hyvin, vaikka Ylikuningas Uther oli ollutkin sairaana siitä asti, kun Merlin oli kaapannut kuninkaan nuoren pojan. Eräänä yönä näin painajaista korpeista nokkimassa veristä ruumista, ja heräsin pahaan tunteeseen yön pimeimpänä tuntina, aikaan jolloin aaveet liikkuvat. Olin nousemassa ylös sängystä tarkastamaan, että onhan kaikki hyvin, mutta vaimoni oli herännyt samaan aikaan. Jeanne otti kädestäni kiinni, ja kuiskasi miten vähän meillä on aikaa nykyään toisillemme, ja vei käteni rinnoilleen.

Rakastellessa vaimoani palvelijamme ryntäsi sisälle makuuhuoneeseemme huutaen, että poikamme Urre on viety. Huusin palvelijaa poistumaan kunnes tajusin mitä tämä oli huutanut, ja ryntäsin saman tien tämän perään heti kun olin saanut housut jalkaani. Poikani oli kadonnut sängystään, mutta sängyn vieressä lojui hänen hoitajansa eloton ruumis, joka puristi kädessään liljakuvioista solkea. Poimin soljen talteen, enkä ajatellut sitä tuolloin sen enempää vaan ryntäsin tarkastamaan, että ovathan tyttäreni turvassa. Nähtyäni tyttäreni turvassa jatkoin talomme tutkimista, mutta mitään tunkeutumiseen viittaavaa ei löytynyt. Myös piha oli vailla jälkiä. Mielessäni kävi, että keijut olisivat voineet siepata poikani, mutta sekin ajatus unohtui mielestäni, kun näin vaimoni itkemässä Urren sängyn vieressä, ja hakkaamassa otsaansa vasten sen reunaa. Menin lohduttamaan vaimoni, mutta tämä vain toisteli, että Urren kaappaaminen oli hinta hänen synneistään, ja että tätä ei olisi tapahtunut, jos hän olisi pysynyt hyvänä katolilaisena, eikä sekaantunut pelagiolaisuuden harhaoppiin. Kannoin lopulta surun murtaman vaimoni sänkyymme lepäämään, ja käskin palvelijan vahtimaan hänen tilaansa.

Tulevina päivinä kiersin tiluksiani uudelleen ja uudelleen etsien poikaani, mutta hänestä ei löytynyt merkkiäkään. Öisin yritin rukoilla Herralta lohtua, mutta ajatukseni pyörivät vain samaa kehää poikani katoamisen ympärillä. Kolmen päivän kuluttua havahduin auringon noustessa kamarineidon kirkaisuun. Juoksin kappelista ulos pihan lammelle, jossa näin rakkaan Jeanneni hukuttautuneena. Kantaessani vaimoni ruumiin lammesta hänen pitkät mustat hiuksensa liimautuivat vasten kasvojani. Asetin vaimoni ruumiin rannelle, suutelin hänen vetisiä huuliaan ja silitin viimeisen kerran hänen pitkiä kutrejaan, jotka hän eläessään oli piilottanut kaikilta muilta paitsi minulta. Tunsin hirvittävän tuskan repivät sisuskaluni rikki ja juoksin epätoivoni hulluudessa pois kuolleen vaimoni luota.

Juoksin ja juoksen enkä välittänyt väsymyksestä tai turvallisuudestani. Ryntäsin metsään kuin villieläin, jossa juoksin kaikilla neljällä jalalla, ja ulvoin tuskaani kunnes en enää kestänyt sitä ja yritin juosta uudelleen pakoon. Jano yllätti minut, ja kumartuessani hotkimaan vettä lammesta eteeni nousi kuollut vaimoni. Yritin tarttua tähän, mutta kuvajainen muuttuikin kalaksi. Heittäydyin tuskissani lampeen toivoen, että hukkuisin kuten Jeanne, mutta lampi ei huolinut minua. Lopulta päädyin vain juoksemaan karkuun tuskaani uudelleen. Juoksin ja juoksin mutta en saanut karistettua kylmäävää vettä vaatteistani tai sielustani. Onnekseni näin nuotion, jonka ympärillä ystäväni odottivat minua! Hakeuduin tulen lähelle lämmittelmään itseäni, mutta kaikki ystäväni kääntyivät minua vastaan. Lady Alwen syytti minua siitä, että olin nostanut itseni muiden yläpuolelle peustamalla Oikeamielisten Ritarien Talon. Yritin vastata, että noudatin Herran Tahtoa ja tämän ääntä, kun Lady Indeg keskeytti minut ja sanoi, että palvon väärää Jumalaa. Sanat osuivat sieluuni kuin tikarit, kun muistin, että Lady Jeanne syytti pelagiolaiseen harhaoppiin kääntymistämme Urren katoamisesta. Sir Branden kysyi minulta synkästi, että kuinka kauan itse aion pysyä pinnalla samalla kun painan hänet pohjaan. En tiennyt mistä Sir Branden puhui, ja yritin puhua hyvistä aikeistani, kun Lady Eluned sanoi, että minä olen typerys, joka yrittää parantaa maailmaa, mutta hukutan sen lopulta vain vereen. En löytänyt toivoa edes ystävieni luota ja pakenin syvemmälle metsään.

Juoksin ja juoksin ja juoksin, läpi piikkipensaiden ja rotkojen ja koskien, niin että vaatteeni oli revitty lopulta riekaleiksi. Kiivetessäni puuhun kuin eläin myrkyllinen käärme puria minua, mutta purin sen pää poikki hampaillani ja jatkoin hullua juoksuani. Lopulta itse sarvipää Paholainen ratsasti minua vastaan aukiolla, ja tervehti minua veljenään. Riistin paholaiselta tämän miekan, ja hyökkäsin hurjasti huutaen tämän kimppuun iskien uudelleen ja uudelleen tämän kilpeen. Paholaisen kaatuessa maahan tämän kasvot paljastuivat omiksi kasvoikseni. Tuuperruin polvilleni nääntyneenä hokien Jeannen nimeä. En jaksanut enää taistella. Jos Paholainen veisi minut, niin ainakin olisin samassa paikassa kuin vaimoni.

Heräsin yöllä siihen, että vyölläni oleva pussi, jossa oli tuhkaa Pelagiuksen Pyhästä Haudasta tuntui lähes polttavalta. Avasin pussukan, mutta tuuli puhalsi pyhän tuhkan silmiini. Kun yritin pyyhkiä polttavan tuhkan pois silmistäni häikäisenä valo peitti puiden latvat. Näin korkealla edessäni Herran Enkelin kaikessa loistossaan. Enkelin kaapu oli valkoisinta pellavaa, hänen siipensä ulottuivat maailman toiselta laidalta toiselle, mutta hänen kasvonsa olivat kauniimmat kuin koskaan olisin voinut odottaa – ne kuuluivat rakkaalle Jeannelleni. Heittäydyin kasvoilleni Herran Enkelin edessä, mutta näin kuinka Enkelin edessä hohti Graalin Malja, josta valui Herran Kristuksen Pyhä Veri. Tuolloin kuulin Enkelin äänen, joka oli yhtä aikaa heleä kuin rakkaan Jeanneni ääni, mutta voimallinen kuin tuhat vaskista pasuunaa. Enkeli puhui näin: ‘Ritari on vannoutunut kunniaan. Hänen mielensä tuntee vain hyveen. Hänen sydämensä tuntee vain totuuden. Hänen miekkansa puolustaa suojattomia. Hänen voimansa tukee heikkoja. Hänen vihansa tuhoaa vääryyden.’ Lopulta Lady Jeanne hymyili minulle vienoa hymyään, enkeli kosketti sydäntäni, ja mieleni vallannut hulluus oli hetkessä poissa. Mutta poissa oli myös Herran Enkeli, ja huomasin tuijottavani nousevaa aurinkoa.

Havahduin nuotion vierestä. Kaksoisveljeni Sir Accowale palasi pian metsästä saalis mukanaan, ja tarjosi minulle syötävää. Söin ja join kuin eläin, sillä en ollut syönyt kunnolla päiviin. Sir Accowalen ilmeestä päättelin, että tämä tiesi jo, mitä vaimolleni oli käynyt, mutta kerroin tarinan uudelleen, yhtä paljon itselleni kuin hänelle. Veljeni kysyi, että mitä aion tehdä. Kerroin näystäni Sir Accowalelle. Ajattelin, että Lady Jeanne oli joko Graalin Maljan luona tai sitten hän olisi kaikkien oman henkensä riistäneiden tapaan Helvetissä, ja että Graalin Malja olisi ainoa keino pelastaa hänen sielunsa ikuiselta kärsimykseltä. Joka tapauksessa saisin vastauksen kysymyksiini Graalin Maljan luota. Tiesin, että minun piti lähteä tehtävälle etsimään tuota pyhää astiaa.

Sir Accowale veisteli puun oksaa pienen hirven muotoon ja kuunteli minua samalla. Tiesin, että hän ei osannut oikein sanoa mitään, enkä sitä odottanutkaan. Lopulta veljeni sanoi, että ei tiedä kovinkaan paljon maailman asioita vaikka on yrittänyt kuunnella druidien opetuksia. Hän sanoi tietävänsä kuitenkin muutamia asioita varmasti sydämellään, ja halusi elää niiden mukaan. Veljeni sanoi, että näin oli varmasti myös minun kohdallani – tiesin, että rakastin Lady Jeannea ja tekisin mitä tahansa hänen vuokseen. Sir Accowale toivotti hyvää onnea tehtävälleni, mutta pyysi vielä yhtä asiaa minulta. Että veisin puisen hirven Lady Elunedille. Veljeni sanoi, että Lady Eluned ymmärtäisi asian. Hän kertoi, että vanhan hirvaan täytyi kuolla, jotta nuoresta hirvaasta voisi tulla kuningas samalla viitaen omaan hirvensarviseen kypäräänsä. Minäkin tiesin, että veljeni aika oli tullut, enkä halunnut, että metsän asukkaat kärsisivät sen takia, että hän ei uhraisi itseään jumalattarelleen. Kysyin kuitenkin, että vaatiko hänen jumalattarensa hänen sielunsa, ja kehotin häntä ottamaan Jeesuksen Kristuksen sydämeensä – näin hänen ruumiinsa päätyisi uhriksi monien takia, mutta hänen sielunsa pelastuisi. Veljeni hymyili, halasi minua viimeisen kerran, lahjoitti hevosensa minulle, ja lähti kävelemään metsään sanoen, että kohtalo odotti häntä. Kuulin kaukaisuudessa hirvien kutsuhuudon, kun ratsastin takaisin tiluksilleni.

Poissa ollessani vaimoni oli siunattu ja asetettu haudan lepoon, vaikka palvelijani varmasti tiesivät mitä hän oli itselleen tehnyt. Sir Brastias ja Sir Branden olivat johtaneet Prinssi Madocin suunnitteleman mukaan hyökkäyksen saksien kimppuun, kun olin ollut poissa. Olin hulluudessani pettänyt myös toverini, enkä ollut taistellut heidän rinnallaan. Ratsastin Camelotin linnoitukselle Oikeamielisten Ritarien talolle saadakseni selvää tilanteesta. Pian sain selville, että kaikki ei ollut mennyt suunnitelmien mukaan. Sir Branden odotti minua synkkänä Ritarien Talolla. Hän ojensi Kuningas Octan suuren kirveen minulle vannottaen minua olemaan sen arvoinen. Sir Branden ei suostunut kertomaan teoistaan, mutta tiesin, että Kuningas Octa oli ollut alkukesän pohjoisessa solmimassa liittolaisuuksia toisten saksien kanssa. Kiitin Sir Brandenia tämän teoista, mutta toivoin samalla, että hän ei joutuisi tekemään niitä uudelleen.

Myöhemmin sain kuulla muilta hyökkäykseen osallistuneilta ritareilta totuuden tapahtumista. Prinssi Madoc ja Sir Brastias olivat päättäneet, että saksit täytyy saada pelkäämään perheittensä puolesta, koska he eivät pelänneet taistelussa kaatumista. Sir Brastias oli kerännyt julmimmat ritarit, jotka löysi, ja hyökkäsi näiden kanssa saksien kyliin tappaen naiset ja lapset. Sir Branden lähti johtamaan Salisburyn joukkoja minun poissa ollessani, ja joutui kantamaan vastuun teoistaan. Sir Bleid oli puhunut Sir Brandenia vastaan, ja lopulta Sir Branden oli haastanut Sir Bleidin kaksintaisteluun, ja hakennut tämän henkihieveriin. Sir Bleidin tappion jälkeen kukaan ei uskaltanut kyseenalaistaa Sir Brandenia, joka itse johti hyökkäyksen Kuningas Octan kotikylään. Tunsin syntieni vain kasvavan, sillä nyt minun hulluuteni takia Oikeamieliset Ritarit olivat kääntyneet toisiaan vastaan vaikka olimme vannoneet auttavamme toisiamme. Myöhemmin kuulin, että Kuningas Octa ei ollut kuolleiden joukossa, ja oli nyt miehineen vannonut berserkkivalat hullun jumalansa Wotanin nimeen. Octa alkoi kerätä kaikkia sakseja puolelleen kostaakseen vaimonsa ja lastensa kuoleman. Myöhemmin tuona kesänä Octa marssi 10 000 saksin kanssa sotaan Logresia vastaan. Jos minä olisin ollut paikalla, niin olisivat asiat menneet toisin? Sitä en osannut sanoa, mutta en voinut lähteä etsimään Graalin Maljaa ennen kuin kuningas Octan armeija olisi kukistettu.

Herran Vuosi 497 (jatkuu) – Verikestit

Lupaukseni mukaisesti vein lapseni Camelotin Metsään papittarien kasvatettavaksi, jotta veljeni Sir Accowalen suku jatkuisi myös Logresin mailla. Mietin, että kenet tyttäristäni valitsisin. Lunette muisutti minua eniten Jeannesta ja Celestina Urresta, enkä voinut luopua heistä kummastakaan. Päädyin lopulta valitsemaan Andreanan. Rakastinko keskimmäistä tytärtäni vähemmän kuin muita? Mielestäni en, mutta pelkkä ajatus siitä saattoi minut häpeään. Puhuin asiasta Andrianalle kahden kesken, annoin tälle mukaan hopeisen ristin ja vannotin tätä muistamaan isänsä ja äitinsä, ja rukoilemaan Herraa Jumalaa vaikka kasvaisikin muualla. Lopulta rukoiltuani Neitsyt Marian ja Pyhän Andreaan suojelusta Andreanan turvaksi vein tämän metsään Lady Ninewelle, ja toin mukanani Sir Accowalen pojan Aneirinin omaan talooni kasvatettavaksi.

Ratsastin Camelotiin Lady Elunedin luo. Pyysin häntä huolehtimaan lapsistani, kun olisin poissa. Lady Eluned luonnollisesti lupasi tehdä niin, mutta kertoi minulle myös hirvittävän salaisuuden. Viimeksi Kuningas Octan hyökätessä Sir Dorwig oli yrittänyt tappaa Jaarli Robertin lisäksi Lady Elunedin ja tämän perheen. Sir Dorwigin alaiseksi kääntynyt vanha toverini Sir Dinael oli varoittanut Lady Elunedia, ja maksoi siitä hengellään. Lady Eluned onnistui pakenemaan hyökkääjiltä lapsineen, mutta petollinen Sir Dorwig oli saanut Elunedin kiinni. Hänellä oli turvanaan Sir Ergil, mutta hänkään ei olisi pärjännyt vastassa olevalle ylivoimalle. Sir Dorwigin uhatessa tappaa Eluned metsästä ratsasti esiin Lady Rendala ja tämän mukana Sir Darias, joka teurasti Sir Dorwigin joukot viimeiseen mieheen. Lady Eluned kertoi vihassaan vaatineensa Sir Dariasta tappamaan myös pakoon yrittäneen Sir Dorwigin sanoen, että Sir Darias saisi nimetä haluamansa hinnan, jos vain tekisi sen. Sir Darias tappoikin Sir Dorwigin, ja nyt oli tullut maksun aika. Sir Darias halusi siittää epäpyhän lapsen Lady Elunedin kanssa, ja oli käynyt makaamassa tämän väkisin jo monta kertaa. Viha nousi sisälläni, kun vedin miekkani esiin ja vannoin tappavani Sir Dariaksen! Kysyin Lady Elunedilta, että miksi tämä ei ollut kertonut minulle aikaisemmin asiasta, johon hän vastasi, että oli hävennyt asiaa niin paljon, ettei pystynyt siitä kertomaan. Jouduin kertomaan Lady Elunedille muitakin huonoja uutisia, ja kaivoin esiin Sir Accowalen antaman hirviveistoksen ojentaen sen vanhalle emännelleni. Kerroin kaksoisveljeni sanat Lady Elunedille, joka purskahti itkuun. Lopulta Lady Eluned kokosi itsensä, ja kertoi suunnitelmansa Sir Dariaksen kukistamiseksi, ja sen milloin tuo pahuuden ritari olisi seuraavan kerran hänen tiluksillaan Salisburyssä.

Myöhemmin rukoillessani tilusteni kappelissa palvelijani tuli kertomaan kauhusta vapisevana, että Lady Jeannen aave on vanhassa huoneessaan. Ryntäsin paikalle, ja totisesti, Lady Jeannen kelmeää valoa hohtava aave leijaili edessäni. Aaveelle ei ollut pupilleja ja sen märästä tukasta valui vettä kamarin lattialle. Kuollut vaimoni kysyi syyttävästi miksi en ollut kostanut poikamme kaappaajalle. Kaivoin esiin liljasoljen, jonka olin löytänyt poikamme Urren kadotessa, ja näytin sitä vaimolleni, kysyen, että kuuluiko se kaappaajalle. Aavemainen Jeanne värähti soljen nähdessään, ja kertoi sen kuuluvan Lady Elunedin siskolle Lady Indegille. Vaimoni käski minua surmaamaan Lady Indegin tai hän ei voisi koskaan tuntea haudan lepoa. Lady Jeannen aaveen kadottua ratsastin mitä pikimmiten tämän haudalle Pyhän Celestinuksen kappelille, mutta vaikka rukoilin koko yön, niin vaimoni ei näyttäytynyt enää minulle. Lopulta päätin ratsastaa kysymään asiasta suoraan Lady Indegiltä itseltään.

Ratsastin Sir Gabrielin ja Lady Indegin tiluksille yksin ilman aseenkantajaani. Sir Gabriel otti minut hyvin vastaan, ja tarjosi sarven sahtia vieraanvaraisuutena. En juonut tuopista vaan asetin sen sivuun. Sen sijaan kaivoin esiin liljakuvioisen soljen ja kysyin, että tietääkö Sir Gabriel kenelle solki kuuluu. Sir Gabriel oli huono valehtelija, eikä osannut peitellä sitä, että tunnisti soljen. Kerroin soljen löytyneen poikani kehdon vierestä sinä yönä, jona hänet kaapattiin. Sir Gabriel nieleskeli tuskallisen oloisena, eikä oikein osannut sanoa mitään. Vaadin tavata Lady Indegin, mutta Sir Gabriel sanoi, että hänen vaimonsa ei ole paikalla. Sanailimme aiheesta aikamme, kunnes nousin pystyyn huutaen, että vaadin tavata hänen vaimonsa. Tilanne oli räjähtämäisillään, kun Lady Indeg astui salin ovelle, ja käski esittää syytökseni hänelle, eikä hänen viattomalle miehelleen.

Kuulustelin Lady Indegiä veren kiehuessa suonissani. Lady Indeg oli kuitenkin hallitun katuva, ja vastasi kaikkiin kysymyksiini. Lady Indeg kertoi, että oli aikaisemmin elämässään kuulunut korppinoitien velhosisariin, mutta Sir Gabrielin rakkauden takia kääntynyt pois pahuudesta. Entinen noita jatkoi kertomustaan sanomalla, että hänen siskonsa halusivat Urren itselleen, ja hän auttoi heitä koska halusi, että noidat jättäisivät hänet ja hänen perheensä rauhaan. Lady Indeg tunnisti katuvasti tekojaan, ja uskoi joutuvansa Helvettiin niiden tähden, ja pyysi anteeksi poikani kohtaloa. Kysyin Lady Indegiltä, että minkä takia minun pitäisi luottaa hänen sanaansa tällä kertaa. Lady Indeg paljasti tietävänsä missä poikani oli. Kun korppinoidat olivat lentäneet taloltani karkuun Urre mukanaan heidän kimppuunsa hyökkäsi suuri kotka, joka kantoi poikani mukaansa. Lähdin saman tien lähteäkseni etsimään Lady Indegin kuvailemaa luolaa metsästä. Noustessani hevosen selkään Lady Indeg sanoi, että en voisi tuoda vaimoani takaisin, mutta voisin vähentää pahuuden määrää maailmassa. Olin samaa mieltä, ja sanoin hyökkääväni korppinoitien luostarille heti surmattuani Sir Dariaksen. Lady Indeg nyökkäsi, ja sanoi, että hän tulisi taistelemaan vanhoja sisariaan vastaan.

Ratsastin metsän polkuja pitkin nopeammin kuin koskaan ennen. Toivo oli herännyt sisälläni, ja näin poikani mielessäni kun saavuin luolan suuaukolle – luolan joka kuului pakananoidalle, jonka olin kohdannut niin monta vuotta aikaisemmin surmatessani Lady Jeannen suvun kironneen hirviön. Noita odotti minua luolassa, mutta kysyessä poikani Urren kohtaloa hän sanoi, etten tulisi näkemään poikaani enää koskaan. Pakananainen kertoi, että hänen olisi pitänyt tappaa poikani, mutta ei voinut, ja oli lähettänyt hänet toisaalle kasvatettavaksi. Noita jatkoi tarinaansa kertomalla, että minä olin tappanut hänen hirviöksi muuttuneen äitinsä, joten hänen olisi pitänyt vanhojen lakien mukaan surmata minun poikani, mutta ei armonsa heikkoudessa pystynyt siihen. Itkin katkerasti poikani kohtaloa pakananoidan edessä, sillä tiesin, että en tulisi enää näkemään perillistäni. Mieleeni nousi ajatus pakananaisen surmaamista, mutta toisaalta hän oli armossaan jättänyt poikani henkiin, vaikka olisi halunnut tehdä toisin. Pyyhin kyyneleet kasvoiltani, vedin Lady Jeannen suvun sormuksen sormestani, ja annoin sen noidan käsiin pyytäen tätä viemään sukusormuksen pojalleni. Pakananainen oli selvästi yllättynyt, mutta lupasi toteuttaa pyyntöni. Tämä maailma, ja sen surut ja murheet olivat todellakin liikaa minulle; pakanat muuttuivat hyveessä armollisiksi ja kristityt nunnat paljastuivat pahuuden voimia palvoviksi noidiksi. En nähnyt maailmassa enää järkeä, ja sydämeni halasi etsimään Graalin Maljaa ja sen tuomaa lohtua entistä kovemmin, mutta minulla oli vielä velvollisuuksia Logresissa.

Lady Elunedilta tuli sana, että Sir Darias oli tulossa vierailemaan hänen tiluksillaan. Suunnitelman mukaan piilouduin Pyhän Celestinuksen kappeliin, jotta Sir Darias ei huomaisi minua Lady Elunedin tiluksilla. Minulla oli mukanani Lady Elunedilta saatu Pyhän Celestinuksen risti sekä Kuningas Octan Luunpurija-kirves. Olimme aikanaan puhuneet Sir Brandenin kanssa siitä, että tuo lumottu ase olisi varmasti yksi harvoja, jolla kirotun Sir Dariaksen voisi kukistaa. Nyt Sir Branden oli tuonut minulle tuon kirotun kirveen, vaikkakin kunniansa hinnalla. Kertasin vielä suunnitelman aseenkantajani Uwainin kanssa, kun Lady Elunedin palvelija tuli hakemaan minua juosten. Annoin kirveen Uwainille, ja lähdimme astelemaan päättäväisesti kohti vanhan isäntäni salia.

Avasin salin oven, ja näin Lady Rendalan istuvan salin pöydässä. Jäädyin silmänräpäykseksi paikalleni, ajatellen etten pärjäisi tämän noitavoimia vastaan, mutta paikalle kiirehtivä Lady Eluned huusia minua toimimaan. Astelin nopeasti kohti Lady Elunedin kamaria, jossa Sir Dariaksen piti olla samalla kun Lady Rendala alkoi huutaa petoksesta kovaan ääneen siskolleen. Työnsin kamarin oven auki, ja näin mitenkä alaston Sir Darias kierähti sivuun Lady Elunedin sängyltä tarttuen miekkaansa. Sanoin Sir Dariakselle, että tämä on hänen kirotun elämänsä viimeinen päivä ja hyökkäsin tämän kimppuun. Sir Darias oli kuitenkin minua nopeampi ja voimakkaampi ja iski minut vasten seinää ylimaallisilla voimillaan. Pyhän Celestinuksen ristin voima kuitenkin suojasi minua Sir Dariaksen paholaismaisilta voimilta, ja lopulta onnistuin kamppaamaan Sir Dariaksen maahan. Sir Dariasin kasvoilta ei loistanut pelko sillä yksikään miekka ei voinut lävistää hänen kirottua lihaansa – oli hänet lyöty maahan tai ei. Tuolloin huusin aseenkantajaani Uwainia tuomaan Octan kirveen ja iskin sen syvälle Sir Dariaksen rintaan. Sir Dariasin rinnasta pursusi mustaa verta samalla kun Sir Darias katsoi haavaa ihmeissään tämän miekan kirvotessa hänen otteestaan. Kysyin oliko Sir Dariaksella viimeisiä sanoja ennen kuin lähettäisin hänet Helvettiin. Sir Darias katsoi minua yllätyksekseni huojentuneena, ja kiitti minua ennen kuin katkaisin tuon paholaisritarin kaulan.

Lady Rendala ryntäsi paikalle kirkuen Sir Dariaksen kuolemaa. Samalla tuo noita tarttui rintaansa ja huusi uudelleen, mutta nyt kivusta. Lady Rendala huusi siskolleen tämän myrkyttäneen hänet, ja että mitä kaikkea Lady Eluned olikaan heittänyt hukkaan. Lady Rendala vaipui maahan kiroten siskonsa typeryyttä. Lady Rendala sopersi suu vaahdossa, että hänen siskostaan olisi tullut koko Britannian kuninkaan äiti, jos vain olisi kuunnellut ennustusta; kun susi purjehtii mantereelta ja sotii lohikäärmettä vastaan, niin kaikista suurimman ritarin pojasta tulee koko britanian kuningas. Lady Rendala hoki ennustusta viimeisillä sanoillaan uudelleen ja uudelleen kunnes tukehtui omaan kuolaansa. Olin täyttänyt valani Sir Robertille ja Lady Elunedille. Oli aika kostaa poikani kaappaajille.

Olin lähdössä ratsastamaan Lady Indegin tiluksille, kun Jaarli Robertilta tuli käsky kokoontua puolustamaan Logresia ja Kuningas Utheria. Kuningas Octa oli vallannut yllätyshyökkäyksellä Saint Albanuksen kaupungin ja teurastanut kaikki sen asukkaat. Ylikuningas Uther oli käskenyt kaikki vasallinsa tuekseen kohtaamaan pahamaineisen saksikuninkaan ja tämän berserkkisoturit. Lähetin sanan Sir Robertille Sir Dariaksen surmaamisesta, ja siitä että liityin taisteluun sakseja vastaan mitä pikimmiten. Ratsastin nopeasti Lady Indegin luo, ja päätimme lähteä kohtaamaan tämän noitasisaret saman tien.

Lady Indeg tunsi luostarin, jossa noidat majailivat ja johdatti meidät paikalle. Lady Indeg oli tuonut mukanaan basiliskinsa, jota nyt käytti siskojaan vastaan. Basiliskit olivat kaikkien käärmeiden kuninkaita. Joidenkin tarinoiden mukaan itse Saatana oli juuri basiliskin muodossa Edenin puutarhassa tämän houkutellessa Aatamin ja Eevan synnin tielle. Kirouksena tästä Jumala kirosi käärmeet jalattomiksi matelemaan vasten maata. Mietin, että olisiko minun pitänyt surmata moinen pahuuden olio, mutta jokin sai minut toisiin ajatuksiin. Ehkä pahuus kääntyi lopulta itseään vastaan, ja kaikki tapahtui Jumalan kunniaksi. En kerinnyt pohtimaan asiaa pidempään, sillä Lady Indeg usutti basiliskin läheisen vartiomiehen kimppuun, ennen kuin tämä kerkiäisi huutamaan hälyytyksen.

Basiliski sylkäisi miehen naamalle syövyttävää happoa ja puri sen jälkeen tämän pään irti. Itse ryntäsin basiliskin ohi lyöden luostarin yllättyneitä vartiomiehiä oikealta ja vasemmalta maahan. Lopulta pääsimme sisään itse luostariin, jossa Lady Indegin lemmikki syöksi happoa nunnanpukuisen noidan päälle. Noita kirkui Indegin petturuutta ja yritti muuttua korpiksi, mutta basiliski nappasi lentoon yrittävän korppinoidan kitaansa. Lisää noitia tulvi esiin käytäville. Yksikään noita ei yrittänyt taistella meitä vastaan, vaan useimmat muuttuivat korppimuotoonsa ja pakenivat henkensä edestä. Olisin jahdannut noitia, mutta eräästä nunnan kammiosta hohti kelmeä valo, jonka lähteenä oli rakkaan Jeanneni aave. Korppinoidat pakenivat myös Lady Indegiä, joka tuli lopulta etsimään minua, ja selitti että aave ei ollut vaimoni Jeanne vaan kuvajainen, jonka noidat olivat taikavoimillaan mananneet pääni menoksi. Lady Indeg karkoitti taioillaan vaimoni kuvajaisen ja näin todisti minulle olevansa oikeassa.

Tiesin, että sota sakseja vastaan odotti minua, enkä kerinnyt jäämään setvimään välejäni sen kummemmin Lady Indegin kanssa. Lopulta sanoin, että Jumala päättäköön hänen kohtalonsa, minä en sitä tulisi tekemään.

Lähtiessäni luostarilta näin nuoren tytön, joka oli ilmeisesti piiloutunut tynnyriin hyökkäyksemme ainana. Kysyin, että tietääkö hän että missä hänen vanhempansa ovat. Tyttö kertoi hänen isänsä kuolleen ja hänen äitinsä olevan nykyisen aviomiehensä vankina, mutta tuo mies tulisi kuolemaan hirvittävän kuoleman pian syntiensä tähden. Ihmettelin tytön sanoja, mutta en kerinnyt miettimään asiaa sen suuremmin, joten otin tytön ratsuni selkään ja lähdin ratsastamaan kohti Saint Albanuksen kaupunkia. Jätin tytön suojeltavaksi ensimmäiseen luostariin matkallani. Vakavamielinen tyttö kiitti minua lähtiessäni, ja kertoi nimekseen Morgana, kun jatkoin matkaani sotatantereelle.

Ratsastin niin kovaa kuin pystyin. Ratsastin matkalla kaksi hevostani näännyksiin hyläten ne tien laitaan. Minun oli ehdittävä tovereideni ja Kuninkaani tueksi taisteluun, muuten en olisi ritariuteni arvoinen! Saavuimme Uwainin kanssa keskelle taistelua omien joukkojemme selustaan. Huusin haavoittuneilta tietoja, ja sain kuulla, että käynnissä oli taistelun toinen päivä. Ensimmäisenä päivänä Ylikuningas Uther oli yrittänyt vallata Saint Albanuksen kaupungin, mutta saksit olivat väijyttäneet Sir Utherin joukot ja iskeneet ne pakosalle.

Nousin sotahevoseni selkään, ja katsoin yli taistelukentän. Kaikkialla makasi kuolleita ja haavoittuneita miehiä. Kuningas Octan sudenpäälippu näkyi kaukana taistelulinjojen takana. Salisburyn Jaarli Robert taisteli Ylikuningas Utherin lipun lähettyvillä keskellä kiihkeintä taistelua. Ylikuningas Uther oli ratsastanut sairaana taisteluun, ja antanut sitoa itsensä suuren sotahevosen selkäänsä. Ihailin kuninkaani rohkeutta samalla kun Uwain keräsi peitseni ja lippuni valmiina taisteluun. Ylikuningas Utherin joukot murskasivat edessään olleet saksisoturit, mutta tuolloin kuningas Octa antoi puhaltaa torviinsa. Kuningas Octan johtama berserkkerilauma ryntäsi lähimpien ritarien kimppuun ja raateli nämä nälkäisen suden tavoin. Octan sudentaljaiset taanit taistelivat kuin hurmioituneet pirut ja etenivät kohti Ylikuningas Utherin lippua murskaten kaiken tieltään. Lähdin ratsastamaan saksien selustaan huutaen Uwainia seuraamaan minua.

Käskin Uwainia nostamaan sotalippuni toisen peitseni kärkeen ja pitämään sen korkealla. Lady Jeannen suvun punainen hevonen hulmusi tuulessa hurmeisen kentän päällä kun ratsastin sakseja kohti. Nostin kuningas Octan Luunpurija-kirveen korkealle ja aloin huutaa herjauksia sakseille. Samaan aikaan Sir Brastias, Herttua Ulfius, Sir Branden ja Jaarli Robert näkivät viirini, ja huusivat Kuningas Utherin miehet hyökkäykseen Wotanin hukkia vastaan. Kuningas Octan miehet valmistautuivat ottamaan peitsirynnäkön vastaan, mutta kuningas itse oli nähnyt kirveensä ja ryntäsi kohtaamaan minut samalla kun laskin peitseni, ja hyökkäsin lähes varmaan kuolemaan.

Osa Octan sotureista seurasi kuningastaan aiheuttaen sekasortoa omien joukkojensa keskuudessa. Logresin miesten peitset iskivät aivan kuin itse Pyhä Yrjänä olisi taistellut heidän tukenaan, ja monta pakanaberserkkeriä kuoli heidän voimansa edessä. Itse karautin sotahevosellani kohti Kuningas Octaa. Saksikuningas juoksi kohtaamaan minut, ja viime hetkellä heitti keihään hevostani kohti. Herra armosta hevoseni loikkasi sen yli, ja peitseni iskeytyi jumalansa raivosta juopuneen pakanan kypärän läpi. Ratsastin saksirivistön halki, ja hain uudelleen vauhtia hyökäten haljenneella peitselläni Octan kimppuun. Keihääni kärki oli katkennut, mutta iskin sen kuninkaan kilven ja käden läpi. Berserkkihumalastaan voimistunut Octa ei siitä välittänyt vaan iski kilpeni kahtia. Olisin varmasti ollut kuoleman oma, jos Octa olisi taistellut lumotulla kirveellään! Sir Branden liittyi rinnalleni taisteluun, ja surmasi lopulta Kuningas Octan lähes kuollen samalla tämän sotureiden iskuista. Kuningas Octan kuoltua saksit menettivät rohkeutensa ja juoksivat karkuun. Prinssi Madoc jahtasi pakenevia sakseja, mutta monet rinnallani taistelleet olivat kuolleet berserkkien iskuihin. Kohtasin Jaarli Robertin katseen keskellä hurmeista kenttää. Lordini nyökätessä minulle hyväksyvästi ymmärsin, että hän oli antanut minulle anteeksi vanhat syntini.

Taistelun jälkeen Ylikuningas Uther piti pidot Saint Albanuksen suuressa salissa. Kävin nopeasti paikalla ottamassa vastaan kuninkaani osoittaman kiitollisuuden taistelusta Kuningas Octaa vastaan, mutta poistuin etsimään Pyhän Albanuksen pyhäinjäännöksiä, jotka saksit olivat ryöstäneet vallatessaan kaupungin. En löytänyt pyhäinjäännöksiä, mutta Jeesus Kristus ja Pyhä Albanus olivat pelastaneet minut saksien katalimmalta juonelta.

Illan vaihtuessa yöksi linnalta alkoi kuulua hirvittäviä huutoja. Ritareita ja palvelijoita juoksi suureen saliin kuninkaan luo, mutta liian myöhään. Petolliset saksit olivat myrkyttäneet juhlien oluen hirvittävällä myrkyllä, joka sai juojansa oksentamaan verta kunnes nämä kuolivat. Mitään ei ollut enää tehtäviässä. Koko Logresin suurimmat ritarit ja panorit sekä itse Ylikuningas ja kruuninprinssi oli kaikki myrkytetty petollisten saksikoirien toimesta. Yritin auttaa Jaarli Robertia, mutta turhaan. Jaarlini kuoli horkassa täristen palvelijoidensa käsivarsille. Samoin kävi Sir Utherille. Hän oli yhdistänyt koko Logresin taakseen, noussut Britannian Ylikuninkaaksi Kollegion tahdosta ja iskenyt saksit maanrakoon. Niin kuoli Kuningas Uther, petettynä suurimman voittonsa hetkellä.

Otin ylikuninkaan Excalibur-miekan itselleni, jotta kukaan ei varastaisi sitä. Excalibur oli kuninkaiden miekka, joka tulisi olla oikeudenmukaisissa käsissä. Ennustuksen mukaan kukaan Excaliburia kantava oikeudenmukainen kuningas ei koskaan joutuisi häviöön. Samalla muistin vanhan ennustuksen, jonka nuori munkki oli puhunut Pyhän Celestinuksen kappelilla: syntimme repisivät meidät hajalle ellemme olisi täydellisiä kristittyjä. Vaikka Kuningas Uther oli ollut suuri sotapäällikkö, niin oli hän ollut myös syntinen mies. Ehkä vielä jonain päivänä nousisi kuningas, joka johtaisi ritareitaan voitokkaasti, mutta olisi myös hyveellinen kristitty.

Järjestin asioita tärkeimpien ritareiden kanssa Saint Albanuksen kaupungissa. Sir Brastias ja Herttua Ulfius olivat välttyneet myrkytykseltä toipuessaan taistelun haavoista. Myös toverini Sir Branden säästyi veriseltä kohtalolta samasta syystä. Pyysin Sir Brandenia suojelemaan Sarumia, ja sen kansaa Jaarlin kuoltua, ja kerroin tälle valastani etsiä Graalin Malja. Sir Branden sanoi minun pettävän ritarivalani, jos lähdin nyt. Mietin itsekin, että saatoinko hylätä Salisburyn tällaisella hädän hetkellä. Lupasin, että autan järjestämään asiat kuntoon, mutta samalla muistin ennustuksen Excaliburista ja oikeudenmukaisesta kuninkaasta, ja ymmärsin, että ilman Graalin Maljaa ja todellista hyveellistä elämää ei voi olla myöskään hyveellistä ja oikeudenmukaista kuningasta, ja että sodat tulevat seuraamaan toisiaan ennen kuin Britanniassa olisi hyveellinen kuningas.

Marssimme Salisburyyn surevan maan läpi. Tieto saksien petturuudesta oli levinnyt kulovalkean tavoin halki Britannian. Keräsimme Sir Brandenin kanssa luotetuimmat ritaritoverimme yhteen, ja ratsastimme Sarumiin julistamaan Lordi Robertin pojan Roderickin uudeksi jaarliksi. Kukaan ei uskaltanut puhua meitä vastaan, joten julistimme Jaarli Robertin lesken, Lady Annen, Roderickin käskynhaltijaksi kunnes tämä olisi täysi-ikäinen. Muistutin Oikeamielisen Ritarin vannoneita ritareita suojelemaan leskiä, kuten olivat valassaan vannoneet. Varmistettua Roderickin perinnön papit saattoivat haudan lepoon Jaarli Robertin lisäksi tämän uskotut ritarit, joiden mukana olivat toverini Sir Adriel, Sir Gibno ja Sir Gabriel. En osallistunut Ylikuningas Utherin hautajaisiin vaan valvoin mieluummin ystävieni ruumiiden vierellä.

Minulla oli vielä Excalibur hallussani vaikka se ei minulle kuulunut. Tarinan mukaan velho Merlin oli nostanut sen järvessä asuvalta neidolta. Niinpä ratsastin etsimään suojaisen lammen. Olin heittämässä miekkaa veteen, kun sen ylimaallinen loiste osui silmiini, ja muistin Herran Enkelin sanat Todellisesta Ritarista. Ratsastin Camelotin kaupunkiin Oikeamielisten Ritarien talon eteen, ja kutsuin valan vannoneet ritarit koolle. Kerroin heille näystäni, jossa Herran Enkeli antoi minulle ritarin valan suoraan Jeesukselta Kristukselta. Vedin Excaliburin huotrastaan, nostin sen kaikkien nähtäväksi ja toistin Herran Enkelin sanat tovereilleni. Jatkoin sanomalla, että Kuninkaan Miekka ja Graalin Malja ovat molemmat Hyvyyden ja Hyveen välikappaleita, ja että vielä jonain päivänä nousee todellinen kuningas, joka on Excaliburin arvoinen, ja vielä jonain päivänä nousee ritari, joka löytää Graalin Maljan. Huusin tovereilleni hurmiossani, että en heitä miekkaa kadotuksiin, josta se pitäisi taas etsiä, vaan asetan sen Oikeamielisten Ritarien talon eteen esille, josta jokainen hyveellinen kuningas voi sitä tulla koettamaan. Vannoin kunniani kautta, että vain kunniallinen mies tulee vetämään Excaliburin kivestä irti, ja löin kuninkaan miekan suureen kiveen, johon se painautui liekkejä lyöden.

Jatkoin puhettani tovereilleni ja sanoin, että tästä lähtien Oikeamielisten Ritarien tehtävänä on myös suojella Excaliburia, ja etsiä Oikeamielistä Kuningasta Logresille ja koko Britannialle. Kerroin samalla, että lähtisin etsimään Graalin Maljaa. Kehotin valan vannoneita ritareita kilvoittelemaan keskenään kunniassa ja hyveellisyydessä, ja sanoin, että Ritarikunnalla ei tulisi olla yhtä johtajaa. Sen sijaan ritarien talossa olevan pitkän pöydän päässä oleva tuoli pitäisi pitää tyhjänä, ja siinä saisi vuorotellen istua muiden ritarien arvostama hyveellinen ritari. Tuosta paikasta ei tulisi kuitenkaan hänen paikkaansa, vaan hyveellisenkin ritarin tulisi palata urotekojansa juhlittuaan omalle paikalleen jättäen Hyveen Istuimen tyhjäksi. Tyhjä istuin kuvaisi myös sitä, ettei kenenkään ritarin hyve ollut täydellinen, ja että ritarien tulisi kilvoille aina myös itsensä kanssa. Puheen lopuksi kutsuin veljeni Kernin ritarien eteen, ja käskin tämän polvistumaan eteeni. Ritaroin veljeni Jumalan, Pyhän Mikaelin ja Pyhän Yrjänän nimeen, ja annoin tälle tehtäväksi puolustaa perhettäni, kun olin poissa.

Hyvästelin toverini ja perheeni. Rukoilin tyttärieni puolesta, ja käskin heidän elää hyveellistä elämää. Lunettea käskin muistamaan äitinsä ja käytöstapansa. Celestinaa käskin rukoilemaan Herraa Kristusta ja tämän Pyhimksiä, ja tottelemaan nunnaa, joka toimi hänen opettajanaan. Halasin tyttäriäni ja vannoin palaavani vielä takaisin.

Noiden tekojen jälkeen ratsastin etsimään Graalin Maljaa.

Sir Cadwallonin tarina

Ruusu ja Miekka 1: Uther Pendragonin Aika juho_a_korolainen